Ihmisen osa

Täytän tänään vuosia. En pyöreitä eikä synttäreitä vietetä edes perhepiirissä, mutta menemme myöhemmin illalla Ukon kanssa elokuviin.

Piti oikein laskea paljonko niitä vuosia nyt tulikaan täyteen. Enemmän on synttäreitä takana kuin edessä - se on melko varmaa. Jollen sitten elä reilusti elinikäodotettani iäkkäämmäksi. Ei olisi niin väliksi. Mutta sillä on väliä minkälaiseksi loppuelämä muodostuu. Että saisin elää mahdollisimman terveenä ja hyväkuntoisena.

Kun nyt tuli taas yksi vuosi lisää, rupesin oikein pohtimaan tätä ihmiseloa ja yhden ihmisen merkitystä elämän ketjussa.

Ajatuksia elämän syksyssä.

Seison elämäni portailla. Jos tämä vaihe elämästä olisi vuodenaika, olisi syksy, ja katse kääntyisi mielellään kesään, varhaiseen keski-ikään. Siihen aikaan, kun kaikki tuntui sujuvan. Kroppa toimi, pääkin paremmin. Palata ei voi, sen tiedän. Mutta muistella saa. 

Alkukesän ja nuoruuden huuma muistoissani tuntuu niin suloiselta, vaikka muistikuvat tuolta ajalta ovat osin myös haperoiset. Kiirettä piti, kun lapset olivat pieniä. Se oli kultaista aikaa, kaikkinensa. Aina paistoi aurinko. Tältä portaalta katsottuna ainakin. 

Mihin se oikein livahtikaan, elämän kulta-aika, yhtä nopeasti kuin kesä.

Monta askelmaa on jo takana. Ehdinkö olla ja elää, olla läsnä, ohjeistaa. Pakkasinko reppuihin riittävästi evästä, lapsilleni. Jäikö murusia itsellenikin.

Kun tältä portaalta nyt tähyilen, syksyisen usvan keskeltä, mietin miksen kuitenkaan täyttynyt tuolloin elämän virralla, vaikka sen perässä niin kovasti juoksinkin. Mikä esti. Estääkö vieläkin. Juoksinko kiinni vai sittenkin pakoon.

Kaukana edessäni häämöttää pimenevä portaikko. Valot näyttävät etäällä hiipuvan. Askeleitaan ei voi pysäyttää, mutta voisiko hidastella. Tulevaa ei voi ennustaa, arvailla vain. En edes tahtoisi tietää.

Istahdan portaalle ja mietin. Tällä portaalla on hyvä hieman pohtia. Mennyttä ei saa takaisin ja määränpää on toivottavasti vielä monen askelman päässä. Kuolema kolkuttaa viimeisellä portaalla. Milloin sille sitten astunkaan. Ympyrä sulkeutuu. Palaan juurilleni. Maaksi taas, mullaksi viimeisen askelman alle. 

Osaksi loputonta kiertokulkua.

Onko ihmisen osa olla yhtään sen enempää.

Tommy Tabermannin toiveeseen on helppo yhtyä. Nämä sanat koskettavat minua jokaisella lukukerralla aina yhtä paljon.

Oppia

Se vähä minkä voi oppia

on ihmisen merkitys

toiselle ihmiselle

Puhut totta,

ei ole liikettä

ilman pysähtymistä

eikä ääntä

ilman hiljaisuutta

Ja sen vähän lisäksi

olen oppinut

lohduttautumaan

yksin meren rannalla

Enää en odota mitään

eikä unelmillani ole nimeä

Ja äänettömiin, kuolleisiin

hetkiin olen oppinut

suhtautumaan tyyneydellä:

veistä ei kannata

ruveta riuhtomaan

haavasta pois.

Tämän vähän olen oppinut

ja jos en jotakin kestä

niin sitä

että tuottaisin

enemmän kärsimystä

kuin iloa

Tommy Tabermann, Ihmisen ääni, v. 1979

Toinen minua kovasti koskettava teksti on Uuno Kailaan teoksesta Paljain jaloin (v. 1932)

Niin mä kerran

tieni aloin,

niin mä kuljen:

paljain jaloin.

Avohaavat

syvät näissä

ammottavat

kantapäissä:

rystysihin

joka kiven

jäänyt niist´ on

verta hiven.

– Mutta niinkuin

matkan aloin,

päätän myös sen:

paljain jaloin.

Silloinkin, kun

tuska syvin

viiltää, virkan:

– Näin on hyvin.

– Tapahtukoon

tahtos sinun,

Kohtaloni,

eikä minun.

Yritän aina muistaa, että

tyytyväisyys on yksi onnellisen elämän lähtökohta.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat