Minä, koira ja ihmiskunta

 

Tiina Raevaara
Minä, koira ja ihmiskunta
Lajien välisen yhteiselon historia

Tämän kirjan kuunteleminen Krista Putkonen-Örnin lukemana oli taas parasta pitkään aikaan -kokemus. Kirjailija Tiina Raevaara, joka on koulutukseltaan biologi ja ilmeisen eläinrakas kirjoittaa ihmisen ja koiran, ja vähän muidenkin eläinten, pitkästä yhteisestä historiasta omakohtaisten kokemusten siivittämänä. Pidän todella paljon tähän tyyliin faktaa ja omaa näkökulmaa yhdistelevistä teoksista. 

Kirja tarjoili paljon uutta tietoa koirista ja eläimistä. Ahaa-elämyksiä syntyi päässäni yksi toisensa perään. Kuten esimerkiksi se, että kaikki koirat periytyvät harmaasudesta ja syy, miksi rotuja on niin monia nykyään, juontuu juuri kesyyntymisestä. Kesyyntyessään sudet alkoivat saada uudenlaisia ulkoisia piirteitä. Kuonon muoto pyöristyi, pystyt korvat laskeutuivat lurpalleen, häntä pyöristyi selän päälle, valkoisia laikkuja alkoi ilmestyä turkkiin. Tämä olikin yksi mielenkiintoinen uusi tieto. Vain kesyyntyneillä eläimillä on selkeitä valkoisia laikkuja turkissaan!

Kaikki meistä eivät tunne samanlaista yhteyttä eläimiin. Osa meistä pitää eläimistä ja osa kokee tämän lisäksi erityistä yhteyttä. Tämä ominaisuus on geeneissämme. Asiaan liittyy ja vaikuttaa taipumus ihmisenkaltaistaa eläimiä ja ilmiöitä. Tämä taipumus on ihmiselle tiedostamaton, mutta ilmenee yhteydenkokemisena ja ajattelisin, että eläinrakkautena yli lajirajojen. Ihminen on luonnostaan hyvin ihmiskeskeinen ja niin sanotusti laumaeläin. Muinaiset ihmiset eivät olisi voineet selvitä ilman toisiaan - voisimmeko nykyäänkään. Eikä pärjättäisi ilman eläimiäkään.

Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä. Toisaalta sanotaan myös, että ihminen on ihmiselle susi. Allekirjoitan ensimmäisen väittämän omiin kokemuksiini peilaten yhtään parhaita ystäviäni vähättelemättä enkä tekisi koskaan valintaa koirien tai ihmisystävien välillä. Mutta kun koiran kanssa saa luotua yhteyden, on kuin pelaisi kaikkien aikojen maailmanmestaruusottelua, jossa jokainen siirto tapahtuu kuin ajatuksen voimalla. Koira voi tunnistaa ihmisen mielenliikkeet ja aikomukset ja ikäänkuin lukea tämän ajatuksia. Olen kokenut vahvan yhteyden ensimmäiseen koiraamme Kullanmuruun ja myös toistaiseksi viimeiseen, Nuuskijaan. Asiaa on vaikea selittää ulkopuolisille, kun se vain on. Ja vaikka sanotaan, että koiraan ei voi koskaan luottaa sataprosenttisesti, niin näihin kahteen luotin melko aukottomasti. En tiedä, olisivatko ne koskaan pelastaneet henkeäni tai uhrautuneet puolestani - tuskin, mutta kyse on enemmän henkisestä yhteydestä kuin uroteoista.

Koiran läsnäolo, sen selkä omaa selkää vasten päiväunilla, tuhina korvanjuuressa tai kuonon tökkäisy kättä vasten antavat kokemuksen yhteydestä, vaan harvoin eleet vaativat mitään. Koiran läsnäolo ei kuormita, vaan rauhoittaa. Tiedättehän sen tunteen, kun joskus ei vain jaksa toista ihmistä lähettyvillä - koiran kanssa tätä tunnetta ei ole koskaan minulle syntynyt. Tiina Raevaara puhuu kirjassaan samasta asiasta, ja peilaa tätäkin kautta ihmisen ja koiran yhteiselon syntyä ja syitä.

Kuten Tiinakin, olen itsekin lapsena hoivannut eläintä jos toistakin. Olen hoitanut ainakin siipirikkoa punatulkkua, siiltä ja hiirenpoikasta, ruokkinut kulkukissoja, kasvattanut vesiastiassa sammakonpoikasia ja lasipurkissa kotiloita.  Äiti ja isä rajoittivat hoivaviettiäni kohtuullisen ajan mittaiseksi, mutta antoivat minun onneksi suorittaa tätä luontaista eläintenhoivaviettiäni. Aikuisempana olen vienyt useita loukkaantuneita lintuja lintuhoitolaan. Ei ole pitkäkään aika, kun Kuopus hoiti hienosti kulkukissapentueen löytöeläintalolle suojaan talvipakkasilta. Rupeama oli kohtuullisen työläs - loukkujen ja syöttien säännöllisen tarkistaminen ja huoltaminen. Emo ja viisi pikkuruista poikasta pääsivät turvaan. Iloitsin tästä, kuinka Kuopus otti asian kanssa ohjat omiin käsiinsä ja näin hänessä omani kaltaista yhteyttä ja rakkautta eläimiin. 

Kirjassaan Tiina Raevaara kertoi, kuinka seurasi Youtuben kautta kalasääskien pesäpuuhia ja tämän etäyhteydenkin kautta koki kiintyvänsä lintuihin, ihan liikaakin. Hän joutuikin tekemään päätöksen, että seuraisi lintuja vain sivusilmällä. Lukijallekin välittyi lintujen elämän traagiset käänteet ja ajattelen samoin. En alkaisi seurata mitään eläinlajia kameroiden välityksellä, koska surisin liikaa, jos niille luonnonlakien johdosta tapahtuisi jotain ikävää, enkä voisi tehdä mitään niitä auttaakseni. Se, etten seuraa eläimiä, vaikka mahdollisuuksia on tarjoilla, ei tarkoita ettenkö välittäisi, vaan että välitän todellakin ihan liikaa.

Ajattelevatko eläimet? Surevatko? Nauttivatko olostaan kauniina kesäpäivänä auringon lämmittäessä turkkia. Ovatko eläimet tietoisia itsestään? Ihmisille on tyypillistä mitata eläinten kyvykkyyttä verraten kykyjä ihmisen vastaaviin taitoihin. Melkoisen epäreilua ja näin mitaten ihminen pitää itseään älykkäimpänä. Emmehän me mitenkään voi koskaan tai ainakaan toistaiseksi tietää minkälaisen ymmärryksen ja maailmankokemuksen vaikkapa juuri koira kokee omasta näkökulmastaan ja omilla kyvyillään.

Ihminen tulee vastuulliseksi siitä minkä on kesyttänyt. Koiran lisäksi tämä koskee kaikkia lemmikkieläimiä ja erityisesti tuotantoeläimiä. Ruoantuotanto - myös koiria syödään edelleen joissakin maailmankolkissa - aiheuttaa edelleen tai voisiko sanoa pikemminkin, että varsinkin nykyään eläimille turhaa kärsimystä. Unohtamatta koe-eläimiä tai rodunjalostusta, jossa esimerkiksi koiralle jalostetut ominaisuudet aiheuttavat hengitysvaikeuksia. Ihmisten loputtoman ahneuden vuoksi kanat munivat munia kuin liukuhihnalta ja lehmiä ja sikoja pidetään edelleen ahtaissa tiloissa, vain murto-osan päästessä ulkoilemaan edes kesäisin lajilleen tyypillisesti laumassa toisten lajitovereiden kanssa. Tiinan mukaan ihmiskunta kärsii akrasiasta - tiedämme, mikä olisi oikein, mutta emme toimi niin. Suljemme vain silmämme emmekä ole tietävinämmekään.

Mutta takaisin koiraan. Koira on päässyt luolien seinille luolamaalauksiin ja tullut ihmisen kanssa haudatuksi. Koiran ammoinen merkitys ihmiselle on pääteltävissä näistä eikä merkitys ole pienenemään päin. Suomessakin korona-aika on villinnyt ihmisiä koirahankintoihin. Syy on ilmeinen, ihmiskontaktien vähentyessä on asiaa ajateltu paikattavan koiralla. Ihmisen kaipuu yhteyteen toteutuu lemmikkieläimen kautta. Elämä jatkuu koronan jälkeenkin ja palaa osin entisille uomilleen. Täytyy muistaa, että koiraa eikä mitään muutakaan lemmikkiä voi siirtää sivuun siinä vaiheessa.

Suosittelen kirjaa ihan jokaiselle, koirallisille ja koirattomille. Kirja on tietopaketti, jossa tieto on sisällytetty kirjailijan omaelämäkerralliseen tarinaan. Minäkin sain vasta nyt kirjan myötä ajatuksen siitä, miten omat koirani ovatkaan mahtaneet nähdä minut, mitä minä loppujen lopuksi olen niille merkinnyt. Onko lopulta niin, että koiran merkitys ihmiselle on suurempi, kuin ihmisen koiralle.

Kullanmuru ja minä kesällä 1989.

Nuuskija

Nuuskijan kanssa muutama talvi sitten.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.