Tunika ja Tiitiäisen satupuu

Minulla on ollut ankea lapsuus (vitsi, monta kertaa ankeampiakin löytyy). Ainakin materiaalisesti ja ainakin siihen verrattuna, mitä nykyajan mukuloilla on. Mutta ei mennä nyt siihen. Nuorimpana sain tietysti käyttööni vanhempien sisarusteni vaatteet. Sehän on hyvin tavallista nykyäänkin. Mutta he olivat poikia. Joskus sentään sain käytettyjä tytönkin vaatteita serkuiltani. Tai tuttavatädin ostamia vaatteita alennusmyynnistä. Alennusmyynnissä ei minusta ole mitään vikaa, mutta äitini ei arvostanut alennusmyynnistä ostettuja vaatteita. Mielestäni hän ei ollut äärimmäisen muotitietoinen ihminen, ainakaan vanhempana. Hän ilmeisesti luuli alennusmyyntivaatteiden olevan jotain II tai III -luokan tavaraa.

Meille tuli 70-luvulla Me Naiset -lehti ja sieltä olin havainnut, että nyt on muodissa uusi vaatekappale nimeltään tunika. Minun piti saada sellainen. Kerrankin jotain muodikasta. Äidin kanssa kaupunkiin ja lastenvaatekauppaan. Kaupantäti ei ollut moisesta tunikasta kuullutkaan. Olin hyvin pettynyt hänen ammattitaitoonsa. Hän oli sentään vaatealalla ja minä, 10-vuotias tiesin muodin trendit paremmin. No eihän mitään tunikoja lapsille tietenkään valmistettu. Olisi hän voinut sen suoraan sanoa. Mutta että ammattilainen ei tiennyt, mikä on tunika! Tunsin itseni nolatuksi.

Kului vuosia tai paremminkin vuosikymmeniä eikä missään puhuttu tunikasta. Ajattelin, että olin nähnyt unta tai jotenkin muuten erehtynyt asian kanssa. Kunnes joskus 2000-luvulla tunika tuli taas muotiin. Ja nyt niitä on kaapissani useampikin kappale, taitaa olla peräti kaksi. 

Mutta sitten toisenlaisiin lapsuusmuistoihin.

Kun Kirsi Kunnas kuoli, oli se suuri menetys kaikille meille. Melkein kaikki nyt elossa olevat ihmiset luultavasti muistavat Kirsi Kunnaksen kirjoja ja tekstejä jo sota-aikojen lopulta lähtien. 

Uutisissa näytettiin kuolinuutisen yhteydessä hänen kirjoittamansa kirja Tiitiäisen satupuu. Se minullakin oli pienenä ja osasin lukea sitä itsekin. Tykkäsin siitä niin, että melkein itku pääsi, kun näin sen telkkarissa. 

Harmi, että juuri se kappale ei ehkä säilynyt jälkipolville. Meidänkin lapsilla oli nimittäin sama kirja ja kyllä sekin oli aika kulahtaneen näköinen, toisin sanoen paljon luettu. 

Kirsin poikien bändin, Eppu Normaalin, musiikki on kuulunut suosikkeihini aina. 

Kun itse aikuistuu, pitäisi ymmärtää säilyttää omia rakkaita kirjojaan, lelujaan ja muita tavaroitaan jälkipolville. Jos ei omia lapsia sattuisikaan siunaantumaan, niin vaikka sitten siskon tai veljen lapsille. Voihan tietysti olla, etteivät he osaisikaan niitä arvostaa niin paljon kuin niiden tunnearvo vaatisi. 

Tiitiäisen satupuun lisäksi minulla oli muutama ihan nättikin nukke, nuken rattaat sekä mies- ja naisbarbi. Naisella ei ollut muita vaatteita kuin uimapuku. Mies joutui olemaan nakuna kesät talvet. ”Nakupellessä”, niin kuin meidän lapsilla oli pienenä tapana sanoa. Meillä ollaan joskus vieläkin nakupellessä, tosin ei ihan koko perheen nähden. Isäntä sanoi tuon barbijutun kuultuaan, että no nyt hän ymmärtää minua taas vähän paremmin (vitsi).

No yhdet ihan parhaat lelut olivat muovieläimet ja niille koottavat tarhat. Oli lehmiä, lampaita ja hevosia ja muutama sikakin. Niiden kanssa vierähti aikaa, kun niitä piti paimentaa ja siirtää tarhasta toiseen. Joskus samanlaisia näkee kaupassa ja tekisi mieli ostaa niitä ja virittää leikit uudelleen olkkarin matolle niin kuin silloin ennen. Tästäkö johtuu, että olen kovin eläinrakas, samoin kuin äitini, joka rakasti jo lapsuudessaan ja nuoruudessaan eläimiä varmasti enemmän kuin ihmisiä ja hankki niihin liittyvän ammatinkin itselleen. Hän sai varmasti tehdä rakastamaansa työtä 62-vuotiaaksi asti. 

Että olihan niitä leluja ja kirjoja sitten kuitenkin enemmän kuin Isännällä, joka näistä asioista puheen ollen muistaa huomauttaa, että hänellä oli vain hiekkakasa ja metrinen ratakiskon pätkä (vitsi).

Oikeasti Isäntä on syntynyt niin sanotusti pesäpalloräpylä kädessä ja pelannut pesäpalloa koko lapsuutensa ja nuoruutensa aina varhaiseen keski-ikään asti, jolloin päätti jättää pelit nuoremmille. 

Kuvat: Suomalainen kirjakauppa ja Lehtikuva/Vesa Kytöjoki

Ei kaupallista yhteistyötä. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.