Kun sorsa nousi orrelle

 

Ihana marraskuinen aurinkoinen päivä. Tein pitkän lenkin pitkin järven rantaa. Valoisaa aikaa riittää marraskuussa omilla leveysasteilla vain noin kuusi ja puoli tuntia ja tähän päälle hämärän aika, joka kestää noin tunnin. Talvipäivän seisausta kohti mentäessä päivä lyhenee tästä vielä tunnilla. 

Järven yli katsellessani ajattelin, että voisi olla kevätkin. Syksyn ja kevään viistossa valossa on jotain samaa.

Kun sulkee silmänsä ja keskittyy kuulemaan rantaan kohahtavat aallot, voi kuvitella olevansa veden äärellä missä ja milloin vain. Rannalta puuttuvat vain veteen kirmaavien lasten iloiset huudahdukset. Joten kesä ei voisi olla - paitsi jos olisi jonkun autiosaaren rannassa. Veden liplatus ja aaltojen kohina ovat meditatiivisia ääniä. Samoin kuin puiden lehtien kahina tuulessa, klapien napse niiden palaessa uunissa ja liekkien loimotus nuotiossa. Sadepisaroiden ropina peltikattoon ja ikkunalautoihin. Lumen narske kengän alla paukkupakkasella. Näissä kaikissa on jotakin pysäyttävän lumoavaa ja alkukantaista.

Syksyn myrskyissä rantaveteen kaatunut valtava puunrunko toimittaa nyt sorsille orren virkaa. Hyvä ja turvallinen päiväunipaikka kelluttavien ja heiluttavien aaltojen sijaan.

Polku kulkee ihan veden rajassa ja rannalla on ihania isoja sammalen peittämiä kiviä. Tietääkseni kivet ovat vyöryneet näille paikoilleen viimeisen jääkauden jälkeen, kun tämä kyseinen järvi oli yhteydessä Itämereen niin sanotun Ancylus-vaiheen aikana ja kuroutui siitä irti noin 6500 eaa.

Kyllä ei aina tarvitse lähteä omaa lähijärveä kauemmas ihmettelemään ja ihastelemaan. Lähellä ja tutussa ympäristössä on usein ihan mahdottoman hyvä olla. 

Tämä ranta on muutaman sadan metrin päässä kodistamme ja yksi lempipaikkojani kotikaupungissamme.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.