Tuomas Muraja on koonnut kirjan ensimmäisistä suomalaisista naispuolisista rauhanturvaajista, joita kutsuttiin Elisabethin enkeleiksi silloisen puolustusministeri Elisabeth Rehnin mukaan. Juuri nämä ensimmäiset suomalaiset naispuoliset rauhanturvaajat käyttävät itsestään tavaramerkinomaisesti nimeä Elisabethin enkelit. Ja kerrotaan kirjassa vähän myöhemmistäkin rauhanturvaajista sekä naisista että miehistä.
Rehn ajoi voimakkaasti eteenpäin lakimuutosta siitä, että myös naiset voisivat päästä rauhanturvatehtäviin. Eduskunta hyväksyikin lakimuutoksen keväällä vuonna 1991. Ensimmäiseen koulutuserään haki 3500 naista, joista 24 hyväksyttiin. Kirjaan on haastateltu yli 20 rauhanturvaajana työskennellyttä naista.
Ensimmäisillä naisilla ei ollut asepalvelusta taustallaan, kuten miehillä, jotka osallistuivat vastaaviin tehtäviin, mikä aiheutti hämmennystä ja tasa-arvon puutetta tehtävissä kentällä. Tämä asia hiukan korjaantui neljä vuotta myöhemmin, kun sama Elisabeth Rehn sai läpi naisten vapaaehtoisen asepalveluksen.
”Syytän sua Elisabeth Rehn, mun naiseni on kapiainen...” lauloi Popeda 1990-luvun alussa.
Suomalaiset rauhanturvaajat ovat olleet osaavia ja haluttuja eri kriisinhallintaoperaatioihin ympäri maailman jo vuodesta 1956 alkaen Kyproksen kreikkalaisten ja turkkilaisten välisistä selkkauksista. Eräs sukulaismies oli 1960-luvulla rauhanturvaajana juuri tuolla Kyproksella.
Rauhanturvaajat ovat toimialueillaan paljon tekemisissä paikallisten asukkaiden kanssa ja naisten poissaolo suomalaisjoukoista koettiin puutteena. Paikallisten naispuolisten asukkaiden on helpompi puhua asioistaan toiselle naiselle, vaikkakin muunmaalaiselle ja aseistetulle. Rauhanturvaajan on mentävä joka paikkaan aseistettuna työtehtävissä toimiessaan ja varmaan osin vapaa-ajallakin. On myös asioita, joita monilla alueilla asuvat paikalliset naiset eivät voi puhua miespuolisille rauhanturvaajille joko uskonnollisista tai kulttuurisista syistä tai naiset eivät ehkä voi olla miesten kanssa puheissa lainkaan.
Kirjassa useampikin nainen kertoo kokemuksistaan rauhanturvaoperaatioissa ja muissa kriisinhallintatehtävissä. Melkein kaikissa kertomuksissa käy ilmi, miten kovat fyysiset ja henkiset vaatimukset on asetettu niille, jotka tehtäviin valitaan. Ja se on ihan oikein. Ei siellä tarvita sellaista väkeä, joka kyörätään heti ensimmäisellä maitojunalla takaisin.
Naisten pääsyä mukaan samoihin tehtäviin eivät miehet useinkaan katsoneet hyvällä. Miehet epäilivät naisten ”pääsevän vähemmällä”. Myös naisten suorittama asepalvelus ja pääsy ”samalle viivalle” ei tuntunut monista miehistä oikealta. Naisia kiusattiin, syrjittiin ja pilkattiin, jätettiin ulkopuolisiksi ja harrastettiin suoranaista misogyniaa, naisvihaa. Naisista levittelivät perättömiä juoruja paitsi toiset naiset, myös miehet. Erään haastatellun mukaan miehet olivat pahempia juorujen levittäjiä kuin naiset. Samanlaista ei kuitenkaan ollut kaikissa kohteissa. Toisissa oli huonompi henki kuin toisissa. Ylennykset menivät yleensä miehille, vaikka vaihtoehtona olisi ollut paremmin tehtävänsä hoitanut nainen.
Kirjan loppupuolella oman tarinansa kertoo nainen, joka kävi varusmiespalveluksen ja hakeutui rauhanturvatehtäviin. Hänellä oli sairaanhoitajan koulutus, kokemusta vapaapalokuntatyöstä sekä vartijana ja järjestyksenvalvojana toimimisesta. Jo armeija-aikana hän joutui kiusaamisen ja pilkan kohteeksi monella tavalla jopa esimiesten toimesta. Ja sama jatkui rauhanturvajoukoissa. Yhdelle rauhanturvaajakollegalle naisesta muodostui oikea silmätikku. Huorittelua ja muuta pilkantekoa puitiin jälkikäteen oikeussalissa saakka ja mies sai tuomion. Naiselle jäi vuosikausiksi post-traumaattinen stressihäiriö, joka ei ole helpottanut vielä kymmenen vuoden jälkeenkään.
Eräs haastatelluista naisista kertoi, että suomalaisia miessotilaita heidän ei tarvinnut pelätä, mutta jonkun muun maan naispuoliset rauhanturvaajat joutuivat pelkäämään jopa oman maansa miessotilaita. Tämä haastateltava ei paljastanut, mistä maasta tulleista rauhanturvaajista oli kysymys.
Kaikki haastatellut naiset korostivat kokemuksen hyviä puolia, vaikka edellä kerrottuja huonojakin puolia tietysti oli. Aika rauhanturvaajana levottomilla ja köyhillä alueilla auttoi näkemään monia asioita toisin silmin, varsinkin kotimaahan palattuaan. Kaikki eivät ole tuoneet mukanaan verottomia autoja tai moottoripyöriä, vaikka usein niin ajatellaan. Hyvin mielenkiintoinen kirja, jonka lukemista voin suositella.
Tätä kirjaa lukiessa sai taas huomata saman, mikä toistuu monella muullakin työpaikalla. Jos ei työpaikka toimi lastentarhana, niin ainakin se toimii joidenkin työntekijöiden mielestä mielenterveystoimistona. Ja jotkut työpaikat toimivat molempina.
Suora lainaus kirjasta: ”Kosovosta kotiuduttuaan Jaakkola tajusi, miten paljon muita maita paremmin asiat Suomessa ovat ja silti monilla on kovin huono olla."
"…ihmettelin sitä tavaran paljoutta. Kosovossa kaupassa oli aina todella suppea valikoima ja joka kaupassa vielä sama. Silti ihmiset hymyilivät usein aidosti onnellisina. Suomessa hymyjä näkee harvoin yltäkylläisyydestä huolimatta. Jos valikoima olisi meilläkin pienempi, voisi olla helpompaa, kun jäisi valinnanvaikeus pois.”
Kuva: Adlibris
Ei kaupallista yhteistyötä
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Kun tuossa nyt rauhanturvaajista puhutaan, niin eräs tuttavamme oli rauhanturvaajissa Afganistanissa muutamia vuosia sitten, hän sai aika hyvän tilin sieltä, nyt hän on menossa muutaman kk.päästä Libanoniin,
VastaaPoistamelkein vuoden besti, todennäköisesti nytkin saa hyvän tilin, aikoo ostaa täysin uuden auton ja kenties asunnon.
Tunnen hänen äitinsä ja isänsä hyvin, aina se vanhemmista tuntuu hirvittävältä ajatukselta, ehkä eniten äidistä,mutta on hänellä omia lapsiakin, jotka kaipaa isää ja toivoo että hyvin menisi tuokin reissu.
Kiitos kommentistasi. Kyllä itseänikin pelottaisi, jos oma lapseni lähtisi, riippuen tietysti vähän kohteesta. Ilmeisesti tosiaan hyville palkoille pääsevät, mutta se onkin ihan oikein, riskistä kuuluukin maksaa. Tämän kirjan luettuani tajusin vasta, miten massiivista ja laajaa YK:n rauhanturvaamistoiminta on. Minkälaista mahtaisikaan olla, jos ei sitä olisi näin organisoitu. Jos olisin 40 vuotta nuorempi ja elämäntilanne sallisi, voisin itsekin hankkiutua armeijaan ja rauhanturvatehtäviin.
PoistaOnpas hurjaa ja tavattoman ikävää joidenkin naispuolisten rauhanturvaajien osa. Tämä ei olisi tullut mieleenkään ilman kirjan arvosteluasi. Yltäkylläisyydessä täällä Suomessa eletään. Toinen näkökulma yltäkylläisyyteen oli viisas.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. No ei minullekaan olisi tullut mieleen, että näin typerästi aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä. Näyttää olevan niin, että kun vaan on ihmisiä koolla enemmän, niin tyhmyys tiivistyy. Varsinkin tuollaisessa vähän eristyneemmässä porukassa.
Poista