maanantai 11. tammikuuta 2021

Oman elämänsä vankina

 




Kirjan kirjoittanut Pia Puolakka on koulutukseltaan oikeuspsykologi ja psykoterapeutti. Suurimman osan työurastaan hän on toiminut psykologina vankilassa ja oikeuspsykiatrisella osastolla. Kirjassaan hän kertoo todellisia tarinoita vangeista ja heidän persoonallisuushäiriöistään. 
 
Persoonallisuushäiriöisistä ihmisistä vain osa päätyy telkien taakse, mutta Suomen vuosittaisesta keskimääräisestä vankimäärästä, noin 3000:sta, noin 450-750 on psykopaatteja. Kokonaisväestöstämme psykopaatteja on noin 1%, mikä tarkoittaa,  että jokaisessa Suomen kunnassa olisi täten keskimäärin 178 psykopaattia (lähde: Psykopatia, kirj. Helinä Häkkänen-Nyholm).

Luin kirjan mielenkiinnolla. Mielenkiintoni kohdistui ihmismielen syövereihin. Omat mielikuvani persoonallisuushäiriöisistä ovat muodostuneet satunnaisesti luetuista artikkeleista, sarjamurhaaja-elokuvista, kuvitteellisista romaaneista, kahvipöytäkeskusteluista. Melkein jokaisella tuntemallani ihmisellä on kokemusta tai havaintoja persoonallisuushäiriöisistä ihmisistä, narsistisia piirteitä omaavista henkilöistä tai narsisteista. Yhtään psykopaattia en "tunne", mutta heitä voi silti liikuskella yllättävänkin lähellä. Psykopaatti on naamioitumisen mestari, ainakin alkuun. He ovat tavallisesti älykkäitä ja osaavat käyttäytyä vastapuolta miellyttävällä tavalla ja salakavalasti manipuloida,  kunnes... 

Ihmisiä on leimattu heiveröisin perustein täysverisiksi narsisteiksi käytöksen perusteella, vaikka kyseessä voi olla ylilyövä puolustusreaktio. Persoonallisuushäiriöisen voi Puolakan mukaan tunnistaa tunteettomuudesta, itsekeskeisistä toimintamalleista, kiusaamisesta ja manipuloinnista. Kun tällaiset toimintatavat kuuluvat kyseisen henkilön käyttäytymiseen samoina tilanteessa kuin tilanteessa, voi ajatella, että henkilöllä on persoonallisuushäiriö. Vaikka maallikko ei voi toista diagnosoida, voi kuitenkin tehdä kaikkensa itseään suojellakseen. Yrittää pysyä mahdollisimman neutraalina eikä lankea mielistelylle.

Muistan kuuulleeni Keijo Tahkokallion luennolla useitakin viisaita totuuksia. Yksi niistä koskee itsekeskeisyyden huipentumaa. Vastasyntynyttä lasta. Lapsi on syntyessään maailman itsekeskeisin ja vaativin pikku olento. Täyden palvelun 24/7 pyörii ympärillä kun vain pikkuisenkin inahtaa. Pikkuhiljaa tämä palvelu puretaan huolenpidon ja rakkauden jäädessä ja ladotaan ihmisen alulle vastuuta ja velvollisuuksia. Vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle luonnollisia pettymyksiä, jolloin hänestä voi kasvaa toiset huomioiva,  pettymyksiä kestävä aikuinen. Jos lapsuuden kokemus on toisesta äärilaidasta, lapsuuden hylkäämiskokemukset, mitätöinnit, henkiset ja fyysiset pahoinpitelyt aiheuttavat trauman ja antavat suunnan elämänpolulle toistaa kärsimäänsä pahaa. Mitä ei ole saanut, sitä ei voi antaa. Mitä on saanut, sitä antaa.
 
"Kun pahalle näyttää  peilikuvan, se hajoaa totuuteen!" (lainaus kirjasta)
Tuskin kukaan ihminen haluaa saada määritelmää, että on paha ihminen. Jos persoonallisuushäiriöinen kykenisi näkemään itsensä ulkopuolisena ja ymmärtämään minkälaisena hän näyttäytyy muille, hänen luulisi tekevän täyskäännöksen ja katuvan. Mutta kun se ei toimi niin. Täysverisillä psykopaateilla on itsestään niin ylivertainen käsitys. Täydellinen tunnekylmyys ja välinpitämättömyys muita ihmisiä kohtaan. Heidän elämänsä kertakaikkinen ja ainoa johtotähti on tuottaa itselleen maksimaalista "voittoa" kaikissa ihmissuhteissa ja elämäntilanteissa. He elävät täydellisen vastuuttomasti, muista hyötyen eivätkä he tunne katumusta. He toimivat impulsiivisesti ja näyttäytyvät miellyttävinä ja älykkäinä vain toteuttaakseen omia tarkoitusperiään. Jos tällainen henkilö pystyisi näkemään itsensä aidosti tuntevan ihmisen silmin, hän luultavasti todellakin hajoaisi.


Kirjan mukaan kukaan ei ole syntyessään paha. Siihen, minkälaiseksi kasvaa, vaikuttaa osin perimä ja sen lisäksi elinolosuhteet. Traumaattinen lapsuus ei väistämättä johda persoonallisuushäiriöön, mutta suurimmalla osalla persoonallisuushäiriöisistä on useita lapsuusaikaisia traumaattisia kokemuksia. Kasvuympäristömme muokkaa tapaamme ajatella ja toimia, ihmisen tapa toimia ei synny tyhjästä - se opitaan. Toisaalta, Puolakan mukaan, kukaan meistä ei ole täysin paha, mutta kukaan ei ole myöskään täysin hyvä.

Narsisti on kuin teini-ikään jäänyt ihminen, Puolakka kirjoittaa. Onko teini-ikä se aika ihmisen elämästä, kun on aika astua aikuisen maailmaan, ja otettava vastuuta ja luovuttava alaikäisen oikeuksista, kärjistetysti. Uhmakkaana ja itsekkäänä näyttäytyvä teini voi olla haasteellinen kohdattava, mutta armoa antava aikuinen ymmärtää, että nuori käy läpi elämänvaiheeseen kuuluvaa prosessia. Jos tässä vaiheessa unohdetaan rajat ja rakkaus, saa nuori aiheetonta pönkitystä vallantunteelleen ja käytös paisuu mahtipontisempaan suuntaan. Mutta tasaantuu kyllä aikanaan, turvallisessa ympäristössä. Narsistin elämä voi näyttäytyä loputtomana murkkuikänä. Huomion pitää kiinnittyä itseen, tai tilanteesta lähdetään jalkaa polkien ja ovet paukkuen. Myötätunnon kokemuksia toisia kohtaan ei synny aivoissa, koska se osio on jäänyt kehittymättä. Kaiken palvonnan tulee kohdistua narsistiin, hän vahvistuu huomiosta ja heikkenee, kun se on hänestä pois.

Kirjassa oli kerrottu psykopatiasta avartava vertaus värisokeuteen. Värisokea ihminen ei voi nähdä tiettyä väriä, vaikka kuinka yrittäisi. Hän ei pysty kuvailemaan väriä millään sanoilla tai tavoilla, koska häneltä puuttuu kyky aistia sitä. Kun sarjamurhaajapsykopaatilta kysytään, miltä loppumaton tappaminen tuntuu, hän vain kysyy: "Miltä sen pitäisi tuntua?" Hänellä ei ole yksinkertaisesti kykyä tuntea tappamiseen liittyviä "normaaleja" tunteita, katumusta, surua, ahdistusta, pelkoa... siksi hän voi toimia kuten toimii, toistuvasti. Hän ei kertakaikkiaan välitä tippaakaan siitä, miltä muista tuntuu tai mitä seurauksia hänen tekonsa aiheuttavat, koska ei tunne niitä tuntemuksia itsekään.
 
Psykopaattia ei voi parantaa. Pitkälle kehittynyttä psykopatiaa ei voi hoitaa. Psykoterapia antaa psykopaatille lisää välineitä hallita muita, sillä hän osaa älykkäänä hyödyntää kaikkea tietoa itsensä hyväksi muita vastaan. Eivätkä he edes halua muuttua, parantua, koska eivät koe olevansa sairaita, vaan heillä on itsestään kaikkivoipainen minäkuva. Myöskään rangaistukset eivät auta, koska ne saavat aikaan lisää väkivaltaa ja kostonhimoa.

Kirjan kuunneltuani huomaan, että  aiemmin sieltä täältä saamani satunnainen informaatio persoonallisuushäiriöistä on ollut vähintäänkin oikean suuntaista. Lapsuuden kokemusten merkitystä ei voi edelläänkään väheksyä ihmisen elämän muokkaajana. Siksi ajattelen, että varhaisen puuttumisen kynnyksen tulisi madaltua, huostaanoton ja lapsen uuteen kotiin sijoittamisen helpottua, ja lapsen kasvattamiseen kykenemättömien vanhempien oikeuksia lapseensa kaventaa nopeammin ja rohkeammin. Jottei yhdenkään ihmisen elämänpolkua sinetöitäsi persoonallisuushäiriöiseksi jo elämän alkumetreillä.

 

Lähteet: 

Narsistit vankilassa, Oikeuspsykologin kertomuksia persoonallisuushäiriöistä, Pia Puolakka

Iltalehden artikkeli 2.1.20021, Ihmismielen pimeällä puolella, Linda Rantanen

MTV Uutiset, artikkeli 5.12.2020, Tiia Palmén


Kuva: Erikoiset Asiantuntijat, BookBeat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.






6 kommenttia:

  1. Varhaislapsuus ja murrosikä ovat elämää luotaavia aikoja ja erittäin tärkeitä persoonallisuuden muokkautumista ajatellen. Pitäisi olla sopivasti rajoja, rakkautta, turvallisuutta ja pettymyksiäkin. Valitettavasti kaikilla ei ole näin. Olen itse elänyt narsistin vaikutuspiirissä, eikä heillä ole todellakaan kykyä ottaa toisia huomioon.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi! Pelottaa, että tulevaisuudessa aina vain useammat saattavat kärsiä näistä lapsuuden aikaisista hylkäämisen kokemuksista. Tuntuu, että samaan aikaan kun osa ihmisistä voi paremmin, osa voi aina vain huonommin monista eri syistä. Yhteiskunnan hyvinvointi ei aina osu kaikkien kohdalle. Onneksi asioista puhutaan nykyisin enemmän kuin esimerkiksi omassa nuoruudessani ja avun hakemisen kynnys on madaltunut.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Ajat muuttuvat ja silti aina on lapsia, jotka joutuvat kärsimään aikuisten pahasta olosta tai siitä, että heillä ei ole aikaa olla aidosti mukana lasten elämässä. Fyysinen pahoinpitely on lailla kielletty, mutta ei se kaikkia estä lyömästä ja henkinen pahoinpitely, vähättely, laiminlyönnit haavoittavat kyllä yhtä paljon.
      Sitä olen aina ihmetellyt, että talousrikoksista saa usein kovemmat tuomiot kuin pahoinpitelystä tai jopa taposta! Niinkö "halpa" on ihmisen henki.

      Poista
  4. Ennen vanhaan juotiin paljon, mutta tänä päivänä kun käytettään kaikenlaisia huumeitä ja tulevaisuudessa en haluaa olla hoitolaitoksessa hoitajana töissä kun psykopaatteja lisääntyy nopean tahtiin. mit tästäkin vielä tulee

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! On todella pelottavaa edes ajatella miten sekaisin jotkut ihmiset ovat henkisesti. Ja kuinka vaikeaa esimerkiksi päihteiden käyttäjien on saada apua. Osa ei sitä apua haluakaan. Hoitajien työ muuttuu koko ajan haasteellisemmaksi, ja jopa vaarallisemmaksi, niinkuin totesitkin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!