 |
| Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö |
Mitä näet kun katsot itseäsi, heijastusta lasissa. Kun takaisin katsoo henkilö, jonka tunnet, mutta joka et tunne olevasi. Näet lävitsesi, mutta et sisimpääsi.
💔
Viiltävän todentuntuinen kuvaus 1990-luvun laman kouriin kadonneista, itseään etsivistä ja itseään pakenevista ihmisistä. Miten julmaa on olla osaton ja syytön osaansa. Kun äiti on kadonnut kodista ja isä pulloon. Pikkusisko pissaa housuunsa molemmista syistä.
Nuorten suora puhe kirjassa hätkähdyttää. Vuoropuhelu on uskottavaa. Siksikin, että siitä löytyy totuutta ja tartuntapohjaa omaan nuoruuteen vuosikymmen kirjan tapahtumia aikaisemmin. Oli niitä nuoria, jotka hakivat rohkeutta rakkauteen alkoholista ja myivät itsensä saamatta sitä. Kuori kasvoi paksummaksi, meikki koveni kasvoilla ja silmissä näkyi loputon kaipuu. Ihan sama kenen kyytiin he lähtivät, kun vain pääsivät kyytiin. Takapenkillä tapahtui mitä tapahtui ja kotiin oli joskus pitkä matka kävellä. Viikonlopun jäljet näkyivät kaulalla ja kuuluivat puheissa. Koulu oli heille paskaa ja työelämä kutsui heti peruskoulun jälkeen. Aikuiseksi piti kasvaa 16-vuotiaana. Monet luokkakavereistani kuluivat loppuun tai kuolivat reilusti ennen keski-ikää. He kelasivat elämänsä eteenpäin pikana. Ahmivat kokemuksia kuin riivattuina. Juoksivat jotakin kiinni tai karkuun.
Hyväksyntää ja rakkautta haluaa jokaikinen ihminen, uskallan väittää. Kunpa jokainen kohtaisi näitä edes yhden ihmisen taholta. Elämässään eksyneet vanhemmat eivät osaa rakastaa lapsiaan, kun eivät pysty välittämään edes itsestään. Opettaja, sukulainen, terveydenhoitaja, naapuri, isovanhempi - kuka tahansa. Sillä turvallisen aikuisen nuori tarvitsee, edes yhden. Jonkun, joka luottaa ja johon luottaa.
Siltikin, lapsi on aina vanhempansa puolella. Viimeiseen asti lapsi tai nuori haluaa ennemmin jäädä kotiin, vaikka tarjolla olisi sijaiskoti. Se on jotenkin raastavan raadollista. Lapsensa hylännyt vanhempi on kuitenkin lapselle se yksi ja ainoa, oma vanhempi.
Kirja on yhden päivän tarina, jossa kertoja käy läpi kuluvan päivän ohella elämäntarinaansa. Päivä alkaa sikiöasennossa nukkuvan isän yli kävellen ja päättyy samaan asentoon kuolleen isän löytymiseen keittiön lattialta. Sitten löytyy kadonnut äiti. "Tällaisissa tilanteissa äidit löytyvät aina."
Kun isä kuolee, eikä talossa enää olisi äitiä eikä isää, hylkääjä saa anteeksi. Lasin utuisessa kuvajaisessa on nyt kolme, jotka juovat kahvia kello kaksi yöllä.
Kuvat: BookBeat, Pixapay
Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Tutun oloista tekstiä, voisin samaistua osittain tuohon itsekkin, jos ennen oli rakkauden puutetta, niin miten sitä on nyt, isättömät ja äidittömät lapset vaeltavat kaupungin kaduilla etsien turvallisuutta ja hyväksyntää, rakkautta sieltä ei löydy, vain hetken nautintoja.
VastaaPoistaTuossa luki että aikuinen piti olla jo 16 vuotiaana, minun piti lopettaa koulu (kansalaiskoulu) kesken, minun piti mennä töihin taimitarhalle kuumaan kasvihuoneeseen istuttamaan kuusen taimia, sitten hoitamaan lapsia naapurissa 100 Markan kuukausi maksulla, sieltä toiseen kaupunkiin heti kun täytin 17, kotona ei voinut olla, eikä ollut paluuta enää, liian raskasta olisi kertoa miksi.
Sitä rakkautta minä sit etsin täysin vieraassa kaupungissa,asuen 25 neliön kopissa opettaja pariskunnan perheessä, he olivat ihania ihmisiä.
Todellisen,kestävän Rakkauden ja turvallisuuden löysin 17 vuotiaana tultuani uskoon ja seurakunnasta niistä ihmisistä sieltä, jotka olivat löytäneet sen ainoan oikean agabe rakkauden Jumalalta,
sain paljon tukea ja hyväksyntää, heidän seurassa se lämpö oli niin konkreettista.
Itselle kokemuksistani jäi halu auttaa ihmisiä, sitä onkin monenlaisella tavalla saanut joskus tehdä.
Lukisin kyllä tuon kirjan.
Kiitos koskettavasta kommentistasi! Onneksi löysit jo varhain, 17-vuotiaana, saman henkisiä, turvallisia ihmisiä. Jouduit todella nuorena astumaan aikuisten maailmaan, töihin ja muuttamaan pois kotoa. Kai ne kaikki kokemukset kasvattavat, mutta olisi sitä voinut helpommallakin päästä!
PoistaHyvää viikonloppua ja itsenäisyyspäivää sinulle 🇫🇮
Se on tosiaan raadollista, että lapset puolustavat viimeiseen asti kyvyttömiä, eksyneitä vanhempiaan, eivätkä haluaisi mennä esimerkiksi sijaiskotiin. Ehkä siksi että he ovat ne ainoat vanhemmat. Ollaan molemmat eletty nuoruutta 1980-luvulla. Nykynuoret ovat paljon fiksumpia kuin minä olin.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Minustakin nykynuoret ovat paljon fiksumpia kuin minä olin - vaikka olin varmaan olevinani. Nuoret ovat valveituneita, ottavat selvää, toimivat asioiden vuoksi, mutta onhan se maailmakin muuttunut. Ehkä ennen oli hyvällä tavalla yksinkertaisempaa! Ongelmia on ollut aina, mutta nekin voivat muuttaa muotoaan, vaikka syyt ongelmiin ovat melko samanlaisia kautta aikojen!
Poista