 |
| Klaus Härön käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Elämää kuoleman jälkeen |
"Henkilöiden ja tapahtumien tunnistettavuus on tarkoituksellista". Näillä sanoilla alkaa Klaus Härön omaelämäkerrallinen elokuva. Elokuvan lähtökohtana on tilanne, jossa keski-iän ylittänyt Nisse opettelee elämään ilman juuri kuollutta vaimoaan. Hautajaiset ovat vielä edessäpäin ja perheen aikuinen poika Stefan on tullut auttamaan järjestelyissä. Isä ja poika eivät pysty kohtaamaan toisiaan yhteisen menetyksen työstössä. Isä on sanojensa mukaan surunsa jo käsitellyt eikä pojan surulle ole talossa enää tilaa. Automatkoilla vanhalla vihreällä Toyotalla isällä ja pojalla olisi tilaisuus kohdata toisensa ja yhteinen suru. Niin ei vain käy. Isä ohjaa autoa vimmaisesti kuin ohjastaisi työstämätöntä suruaan. Reitille osuu junarata, jonka yliajo tapahtuu vaaraa, kuin kuolemaa uhmaten. Yhtäaikaa kun talo täyttyy suruvalittelujen myötä kukkasista, isä tuntuu loittonevan tilanteesta aina vain kauemmas tai syvälle itseensä. Ulkorakennuksessa isä rakentaa linnunpönttöjä. Alati kasvavaan pönttövuoreen kasautuu suru. Orava, joka kiusaa isää pönttöpesien ryöstöaikeillaan on lopulta se, joka murtaa surun padot. Mitä tapahtuu kielletylle surulle, omalle tai läheisen. Se kasautuu ja ilmenee vihan kaltaisena. Miksi suru ei tule ulos. Miksi isä ei salli kenenkään surra kuollutta puolisoaan. Koska surun sai aikaan suurin mahdollinen pelko, joka tuli todeksi. Elokuva on vähäeleinen, mutta tarkkanäköinen. Äänimaailma hallitun hillitty. Kellon tikitys, oravan kiihkeä naksutus, urkuharmonin surumielinen soitto. Elokuvassa ei tapahdu paljon, mutta merkitykset ovat suuria. Elokuva herättää ajatuksia, joiden pohtimiseen ei yksi ilta tunnu riittävän. Kuvakulmat ja valaistus on toteutettu hienosti, vaikka maisemallisesti talo ja sen ympäristö eivät varsinaisesti ole silmiä hiveleviä, niin kuitenkin elokuvan maisemasta tulee kuvauksen ansiosta kaunis. Elokuva ei ole surullinen johtuen kuolemasta, vaan surun tunne tulee isän kyvyttömyydestä surra ja antaa tilaa toistenkaan surulle. Läheisyyden puutteen lohduttomuudesta. Elokuvan lopuksi isä ja poika nousevat taas kerran vihreään pakettiautoon ja ajavat peltoja pilkkovaa tietä pitkin kohti kotia, toivottavasti ja luultavasti toisensa huomioiden ja surun yhdistäminä löytävät takaisin toistensa luo. Elokuva esitellään FinnKinon sivuilla draamakomediana. En ole asiantuntija luokittelujen kanssa, mutta joko huumoria oli niin vähän, että ohitin sen silmänräpäysten aikana tai se oli niin sisäpiiriläistä tai kuivaa ja piilotettua, että en sitä ymmärtänyt. Odotukseni olivat esittelyn myötä toisenlaiset, mutta siltikään en pettynyt. Elokuva oli hyvä.
Tästä elokuvasta pitäisin varmaan minäkin.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Elokuva oli hyvä, härömäiseen tyyliin. Tällaisia elokuvia on vähän vaìkea suoranaisesti suositella, kun aiheena on kuolema ja suru. Mutta kyllä minä tätä rohkenen suositella!
PoistaOlen katsonut tuon "Äideistä parhain" elokuvan, minulla on se elokuva, todella koskettava, ja varmasti todenperäinen.Itse olen ajatellut tuota kuoleman jälkeistä elämää useasti, silloin kun nuorin siskoni 37 vuotiaana kuoli, ja viime vuonna äitini, näkivätkö he toisensa? ovatko yhdessä siellä, keskustelevatko? tietävätkö mitään mitä meille kuuluu ?
VastaaPoistaOnko siellä osastoja, missä eri-ikäiset ihmiset on?
Isästäni olen nähnyt nonesti unta, mutta kasvojaan hän ei ole näyttänyt, eikä sanonut mitään.
Olen you tubesta kuunnellut kertomuksia ihmisistä jotka on käyneet rajan tuolla puolen, ja myös lukenut kirjoja, ihmisten kertomana he ovat siellä sukupuolettomia, se on jokaisen sielu mikä menee rajan tuolle puolen, ruumis jää tänne maatumaan, jotkut on kokeneet ruumiista irtautumisia, ja joku on kertonut että oli vaikea mennä takaisin ruumiiseen, ne on niitä itse kokeiluja, mutta oikeasti sitä on myös tapahtunut esim. sairasvuoteella olevalle, ja joku on kuollut, mutta palanut pian takaisin ruumiiseen.Viimeksi lukemani kirja "90 minuttia taivaassa" on tosikertomus miehestä joka kuoli auto-onnettomuudessa ja sielu meni 90 minutiksi taivaaseen.
Niin näenkö joskus äitini siskoni ja 9v.pikku Jarkon siellä?
Kyllä elämää on kuoleman jälkeen, todisteita on, vaikka kaikki ei uskois mihinkään.
Kiitos kommentistasi!
PoistaÄideistä parhain on todella hieno ja koskettava elokuva. Yksi parhaista koskaan näkemistäni. Kaikkia Härön elokuvia yhdistää omanlainen surumielisyys ja monet suomalaiset varmasti löytävät hänen elokuvistaan yhtymäkohtia omaan elämäänsä tavalla tai toisella. Siksikin ne koskettavat.
Minäkin pohdin paljonkin kuoleman jälkeistä elämää ja uskon, että ihmisen tietoisuus tai sielu jatkaa elämäänsä jossakin muodossa jossakin paikassa. Toivon myös, että kohtaamme kuoltuamme ennen meitä kuolleet läheisemme. Tämä ajatus on lohduttava! Kaikki eivät usko näin ja se sallitaan heille. Tästä asiasta ei kenelläkään ole varmaa tietoa - asia ratkennee kuoltuamme!