Kun läheisemme kuolee, odotamme osanottoa, lohdutusta ja myötäelämistä. Myötäeläminen on kaikkein vaikeinta, jos ei ole vielä omaa kokemusta läheisen menettämisestä. Näin itse koen ja olen oppinut omien menetysteni myötä.
Menetyksen aiheuttamaa surua ei voi mitata millään määreillä. Eikä sitä pidä vertailla. Menetyksen aiheuttaman surun kanssa ei saa pitää mitään kilpailua. Kenenkään surua riippuen siitä kenet ja milloin on läheisensä menettänyt ei pidä arvottaa tai määrittää millään tavoin.
Suru on henkilökohtainen kokemus. Sen suuruus riippuu menetetyn henkilön tärkeydestä ja läheisyydestä itselle. Myös omilla elämänkokemuksilla -ja -tapahtumilla surijan elämänhistoriassa on vaikutuksensa asiaan. Surun suuruuteen ei välttämättä liity lainkaan sukulaisuussuhteet eikä yhdessä eletyn ajan pituus. Suru ei saapuessaan ota huomioon näitä lähtökohtia. Suru on kokijan oma tunne. Sen suuruinen ja pituinen, kuin miksi sen kokee. Älä loukkaa toista ja tämän surun kokemusta kertomalla omasta surustasi suurempana, oikeutetumpana tai tärkeämpänä.
Menetyksen aiheuttama suru voi olla niin suuri, että sitä ei edes voi käsitellä kuin palasen kerrallaan ja suru voi jäädä pysyväksi olotilaksi oman elämän loppuun saakka, ehkä ajan kanssa hieman lievittyen.
Suurimpiin menetyksiin saattaa liittyä epätoivon tunteita. Silloin koko maailma näyttäytyy valottomana, kuin umpikujalta, josta ei ole poispääsyä. Jos läheisen menetykseen liittyy rikos, on käsiteltävänä surun lisäksi vihaa, jolloin syvä epätoivo voi vallata mielen.
Miksi aihe tuli mieleeni? Isäni syntymäpäivä lähestyy. Hän täyttäisi tänä vuonna 89 vuotta, mutta menehtyi 87-vuotiaana. Hän eli siis hyvinkin iäkkääksi ja aivan viimeisiä aikoja lukuunottamatta hän oli elämäniloinen, piti itsestään huolta ja uhosi elävänsä 100-vuotiaaksi.
Kun hän kuoli, lohduttavaksi tarkoitetut sanat satuttivat. "Hänhän oli jo 87-vuotias!" - siis joutikin jo kuolla! Tai "Nyt hänen on hyvä olla!" - mistäs sinä sen tiedät, ei hänen ollut paha täälläkään!
Vaikka isä kuoli vanhana ja sai elää pitkän elämän, ei se vähennä minun suruani hänen menettämisestään yhtään. Surun hälventämiseen auttaa, ettei elämän pituus jäänyt kauas hänen omasta tavoitteesta, 100-vuotissynttäreistä! Isäni eli pidempään kuin suomalaiset miehet keskimäärin.
Äitini kuoli isääni paljon nuorempana. Suunnilleen sen ikäisenä kuin itse olen nyt. Äidin menettämisen suru on minussa vieläkin. Se on asettunut olemaan hiljakseen, mutta joskus se puristaa kovasti. Kun olisi asioita, joihin äiti tietäisi vastauksen. Kun hänen olemuksensa tasoittaisi minun väpättävän sieluni ja tykyttävän sydämeni.
Äidin kuollessa äkillisesti ja yllättäin, oli suru todellakin niin suuri, ettei se mahtunut tajuntaani kerralla. Se kasvoi kokonaiseksi vasta aikaa myöten ja vaikka äidin kuolemasta on kohta 20 vuotta, on äidittömyyden suru edelleen läsnä. Kun äiti kuoli, pahimpia lohduttavaksi tarkoitettuja toteamuksia olivat: "Sellaista se elämä on!" tai "Sait sentään pitää äitisi 35 vuotta, minä menetin omani 5-vuotiaana" - kuin minun olisi pitänyt tuntea häpeää surustani.
Pahinta saattaa olla tulla ohitetuksi asian kanssa. Että suru ja sen aiheuttama asia väistetään kokonaan. Jos sanoja ei löydy, pelkkä läsnäolo riittää. Älä koskaan lähde karkuun surevaa.
Kuvat: Pixabay
Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.
Tuollaiset lausahdukset on tietysti tarkoitettu surevan lohdutukseksi, mutta surevan mielessä ne kääntyvätkin helposti vähätteleväksi. Sama juttu kun/jos kertoo sairastuneensa ja kuvailee millaisia kipuja on kärsinyt ja sitten toinen kertoo että hänellä vasta olikin niin ja niin kovia kipuja. Siinäkin varmaan on tarkoituksena kertoa että vieläkin suurempia kärsimyksiä voi olla kuin mitä ensiksi kertonut kuvaili, mutta myötätunto kääntyikin ikäväksi "kilpailuksi" siitä kuka eniten on kärsinyt. Vaikeaa on kohdata läheisensä menettänyt ihminen ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen. Menetin äitini kun hän oli 59-vuotias ja kun menin takaisin töihin muutaman päivän kuluttua tapahtumasta, niin osanottoja tuli, mutta sitten oli niitäkin jotka eivät millään tavalla osoittaneet myötätuntoa. Silloin tuntui siltä kuin he vähättelisivät suruani ja menetystäni.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Se on juuri noin, niinkuin kirjoitat. Ei varmasti kukaan pahalla rupea kertomaan omista kokemuksista. Surija ei välttämättä akuutissa tilanteessa kaipaa niitä tietoja juuri siihen hetkeen ja saattaa kokea ne oman surun vähättelyksi tai jopa mitätöimiseksi. Olrmme kaikki itse vastuussa omista tunteistamme ja miten otamme aioita vastaan, mutta surun hetkellä on kovin haavoittuvainen. Ehkä olisi hyvä kuulla surevaa ja lohduttaa häntä, eikä kertoa omista kokemuksista samaan hengenvetoon.
PoistaEi ole helppoa kohdata läheisensä menettänyttä. Sitä on niin avuton ja usein sanaton. Kuvittelee ehkä, että pitäisi osata sanoa jotain erityistä. "Miten voit?" tuntuu ihan hyvältä, ainakin minusta.
Ei ole helppoja asioita nämä.
Minä sain pitää äitini 84 vuotiaaksi asti, ja viime kuukausina hoidin häntä, kun hän sairasti parkison tautia, se oli tuskallinen sairaus, elämä oli kitumista ja kärsimystä, liikkuminen lähes olematonta, äitini liikkui paljon terveenä ollessa, marjasti ja oli lomittajana maatiloilla, pyöräili paljon ja sauva käveli, loppuun asti oli järki tallella ja muisti, niin se teki vielä tuskallisemmaksi elämän.Olisi halunut tehdä mitä vain että äitillä olisi ollut parempi olo, kun pääsin ansiotyöstä eläkkeelle, niin olen siitä kiitollinen että pystyin hoitamaan äitiäni. Minä en ollut niin surullinen äidin kuolemasta, koska hän olisi halunut itsekkin kuolla, se oli ymmärrettävää siinä tuskassa jossa 8 vuotta oli. Mutta kuitenkin suren, ja ikävöin äitiä, ne seuraa mukanani silti, enää en voi soittaa hänelle, en voi matkustaa junalla hänen luo, en voi työntää häntä pyörätuolissa ja jutella ajoista jolloin hän joutui karjalsta n.10v.lähtemään sotaa pakoon, olisin halut tietää vielä jotain, jäi paljon sanomatta.
VastaaPoistaHaluan kertoa toisen jutun, minulla oli 9 vuotias serkkupoika, hän oli tammisaaren kesäsiirtolassa leirillä, siellä oli 2 poikaa 12v. jotka kiusasivat Jarkkoa, oltuaan hiekkakuopilla poikien kanssa, pojat alkoi peittää Jarkon hiekkakuoppaan, niin Jarkko oli kadoksissa 3 päivää, kunnes pojat tunnustivat tekonsa, nyt Jarkko olisi 45 vuotias, se suru kulkee mukanani koko ajan, ainut lapsi äitini veljen perheessä, nyt on tietysti jo vanhemmatkin kuolleet.
Olihan se kamalaakin nähdä kun seura lehti kahteen otteeseen kirjoitti valokuvineen tapahtumasta, palkkioksi eno sai vuoden seura lehdet.
En tiedä miten pojille kävi, ainakaan vankilaan ei joutuneet, ehkä omassa tunnossa kantavat vieläkin tekoaan, siinä on rangaistusta tarpeeksi,minä olen antanut heille anteeksi, koska minulla ei ole oikeutta tuomita ketään.
(jos kiinnostaa vilkaista eka postausta venäjän karjalasta, niin pidän vain muutaman päivän näkyvillä)
Aivan järkyttävä tapaus tuo sukulaispoikasi kohtalo.
PoistaKiitos, kun jaoit koskettavat elämääsi liittyvät läheistesi menetykset. Serkkupoikasi traagisesta menehtymisestä eivät hänen vanhempansa varmasti koskaan toipuneet. Siinä on surun lisäksi niin paljon muitakin vahvoja tunteita kannettavana. Todella järkyttävä kohtalo ja elämän päättyminen aivan liian varhain.
PoistaLäheisen hiipumista pitkäaikaissairauteen on raskasta seurata läheltä. Sairaus, joka lopulta vie toimintakyvyn, mutta ei ymmärrystä tai muistia, on sairastavalle ja hänen läheisilleen raastavaa. Kun ymmärtää, että sairaus vain etenee. Kun on ollut toimelias ihminen, kuten äitisi on ollut, niin tuollainen sairaus kuten parkinson on kuin rangaistus.
Venäjän Karjalan postauksessa oli upeat kuvat. Kirjoittelunkin sinne postaukseen kommenttia. Mutta älä ihmeessä poista niutä kuvia sieltä blogista. Ne kiinnostavat varmasti monia muitakin. Jäämme odottamaan seuraavaa postaustasi!
Suru on kyllä hyvin intiimi ja koskettava aina. Mutta pyhäinpäivää en ymmärrä. Joka päivä on meidän päivä, menneiden ja nykyisten. Tulevienkin!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Olen samaa mieltä. Ei läheisten muistaminen, elävien ja kuolleiden, vaadi erillistä päivää. Siltikin, minusta tällaiset perinteiset päivät ovat tärkeitä. Ne luovat yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja turvallisuutta. Jotkut asiat pysyvät, vaikka sitten pyhäinpäivä!
PoistaOlipas hyvä postaus, kiitos siitä. Ajankohtainen aina, vuoden jokaisena päivänä.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Läheisten, elävien ja kuolleiden, päivä on ihan jokaikinen päivä. Aina voi olla läsnä, fyysisesti tai henkisesti tai muistella. ❤
PoistaHyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta. Omien kokemusten kertomisella ihminen kai yrittää päästä samaan olotilaan, menetystään surevan vierelle. Myötäeläminen juuri oikealla tavalla on vaikeaa, koska jokainen ihminen kokee asioita eri tavoilla. Olisiko rinnalla kulkeminen sitä, että on läsnä, käytettävissä ja tukena arkisissa asioissa omien kykyjen ja voimien mukaan.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Sureva ei varmasti odotakaan mitään muuta kuin rinnalla kulkemista ja läsnäoloa ja tiedon siitä, että ihmisiä on tukena ja auttamassa kukin voimiensa mukaan! ❤
Poista