Suurin niistä on rakkaus

Kirsti Paakkasen tarina Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittamana. Suosittu uutuuskirja, jota piti kirjastosta jonottaa aika monta viikkoa. Kirjan nimeä piti aluksi vähän ihmetellä, koska ainakin kirjan alkuosasta saa vaikutelman naisesta, jolla voisi ajatella olevan päällimmäisenä mielessä kovemmat arvot.

Paakkanen, omaa sukua Poikonen, on syntynyt saarijärveläisen pienen mökin pienessä kamarissa, kolmilapsisen perheen iltatähtenä, kolmantena tyttärenä "vanhalle vaimolle", 35-vuotiaalle äidilleen ja suunnilleen samanikäiselle isälleen, vuonna 1929. Kirjan loppupuolella samalta paikkakunnalta kotoisin oleva vuorineuvos kuvailee niitä lähtökohtia ja syitä, minkä vuoksi vaatimattomista oloista lähtöisin oleva ihminen voi kehittyä ja päästä pitemmälle kuin moni muu. Ja erityisesti sitä, miksi nykyään ei enää nouse sitkeitä ja karismaattisia ja kyvykkäitä johtohahmoja. ”Ihmiset on tasapäistetty niin, että tällaista yrittämisen tahtoa ei enää samalla tavalla synny. Liian hyvä perusturva houkuttelee liian helppoon elämään.”

Kirjassa hän kertoo olleensa aina rakastunut, mutta tätä osaa yksityiselämästään hän ei paljoa avannut sen kummemmin kirjassa kuin ilmeisesti elävässä elämässäkään. Ranskalaisesta poikkiksesta oli kirjassa kuva ja nimi mainittu. Ehkä hän rakastumisensa kohteella loppujen lopuksi tarkoittikin Marimekkoa.

Työelämän suhteen allekirjoitan hänen näkemyksensä siltä osin, että työpaikan ei pidä olla mikään lastentarha tai mielenterveystoimisto. Tunteita saa näyttää, mutta vain siltä osin kuin ne liittyvät meneillään olevaan työhön. Muut tunteet näytetään sitten muualla. Kirsti oli ja on introvertti ja ahkera penkkiurheilija. Kukaanhan ei lopulta tiedä, kuinka paljon hän ajatteli vapaa-ajallaan työasioita vai ajatteliko yhtään. Kun rauta oli kuumaa, hän teki töitä vuorokaudenaikaan katsomatta. Sellaista(kin) menestyvän yrittäjän elämä on, mutta ei palkansaajan. Hän vaati yrittäjähenkisyyttä myös palkatulta väeltään eikä ymmärtänyt lainkaan ylityön ja ylityökorvausten käsitettä.

Kirsti Paakkasella ja Aira Samulinilla on äkkiseltään miettien aika paljonkin yhteistä. Molemmat iäkkäitä, suomalaisia ikoneita. Vaatimattomista ja vaikeistakin oloista sitkeällä omalla työllä ponnistaneita. Ei voi puhua mistään yhtäkkisestä ponnahtamisesta kummankaan kohdalla. Molempia kohtaan saa tuntea syvää kunnioitusta. Aira Samulin ei sinällään liity tähän kirjaan mitenkään, tulipahan vaan mieleen. Ja onhan näitä vastaavanlaisia tervaskantoja muitakin. Sekä naisia että miehiä.

Useimmat tuntevat varmasti Kirsti Paakkasen työelämähistorian ennestään, sitä ei tässä tarvitse toistaa. Hän kertoo kirjassa saavuttaneensa kaikki unelmansa, yhtä lukuunottamatta. Avioliitto Jorma Paakkasen kanssa kesti kaksitoista vuotta ja se päättyi eroon Kirstin toiveesta lapsettomuuden vuoksi. Se oli häneltä suuri uhraus rakkaalle puolisolleen Jormalle, joka sai myöhemmin viisi lasta. Lapsettomuus on Kirstin elämän suuri suru. Niinpä hän onkin pistänyt kaikki paukut työhönsä ja aikuisiällään hankkinut korvausta varhaisten vuosiensa aineellisille puutteille muun muassa kalliilla asunnoilla Nizzassa ja Espoossa, hintavilla sisustusesineillä, autoilla ja turkiksilla sekä lukuisilla kengillä. Moni olisi ja varmaankin on hänelle kateellinen. Hän nautiskelee huippuravintoloissa ulkomailla ja omassa jääkaapissa on vain maitoa ja voita, jota hän syö suoraan paketista.

Paakkasen monesti ylistetty karismaattisuus on puettu osuvasti sanoiksi filosofi Esa Saarisen suulla: ”Kirsti kykenee synnyttämään ihmisessä tunteen, että toinen muuttuu hänen läheisyydessään paremmaksi itsekseen, alkaa uskoa johonkin itsessään.” Tätä ominaisuutta hänessä korostetaan kirjassa moneen otteeseen. Ehkä juuri tämän ominaisuutensa ansiosta hänen mainostoimistossaan työntekijät pysyivät (osa ei) ja olihan Kirsti työssään lahjakas monin tavoin muutenkin, vaikka olikin usein alkuviikosta huonolla tuulella. (Kukapa ei olisi.) Hän arvosti, kannusti, palkitsi ja huomioi työntekijöitään. Keskinkertaista, tuulella käyvää esihenkilöä ei kukaan kovin kauan jaksaisikaan.

Kirstin luontainen lahjakkuus mainontaan ja markkinointiin ja toisten kannustamiseen on varmasti Helmi-äidin geenien ja kasvatuksen ansiota. Äiti oli puhunut Kirstin lapsena tekemästä koivun istutuksesta ja saanut sen kuulostamaan siltä kuin Kirsti olisi taikuri, joka saa koivun silmut puhkeamaan timanteiksi. Jo hänen omien yritystensä nimivalinnat olivat nerokkaita: Womena ja Workidea.

Kirjan teksti on yleisesti ottaen mukaansatempaavaa ja kiinnostavaa, mutta yksi piirre siinä ärsyttää. Sama ilmiö on havaittavissa välillä muissakin historiateoksissa, kuten esimerkiksi Jari Tervon Mauno Koivisto -dokumentissa. Preesensin käyttö menneestä ajasta puhuttaessa. Tässä kirjassa ihmisten repliikit ovat imperfektissä ja muu kerronta preesensissä. Kun kyse on menneessä ajassa tapahtuneista asioista, olisi luontevampaa käyttää oikeaa aikamuotoa. Se lienee kuitenkin tarkkaan harkittua ehkä sen vuoksi, kun ”päähenkilö” on vielä elossaoleva ihminen.

Kuvat: Iltalehti, Kymen Sanomat, Erikoiset Asiantuntijat / kirjan kannet
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ja tekstin käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Mahdolliset kommentit pyydetään kirjoittamaan postauksen lopussa olevaan kenttään, jotta ne ovat kaikkien lukijoiden nähtävillä.