Koululiikunnassa olisi kehitettävää

Sunnuntaisuomalaisessa oli 16.2. kolumni koululiikunnasta. Se herätti muistoja ja mietinnän omasta 70-80-luvun koululiikunnasta. Erikoinen Asiantuntija ei tietenkään ollut se, joka pääsi nopeimmin, korkeimmalle ja voimakkaimmin. En myöskään ollut notkein eikä tasapainoelimeni toiminut kaikista parhaiten.

Kolumnin kirjoittaja toteaa osuvasti, että koululiikunnassa tehtiin sitä, mitä jotkut jo osasivat. Samalla kaavalla matematiikan tunnit olisivat olleet sen mittaamista, kuka jo osaa integraalilaskentaa. Toimittaja Teppo Koskinen osuu tässä asian ytimeen. Omassa koulussani ei myöskään opetettu eikä ylenmäärin kannustettu liikkumaan. Ei liioin kerrottu, mitä voisi tehdä vapaa-ajalla, jotta oppisi ja innostuisi liikkumaan ja kunto nousisi. Tehtiin, arvosteltiin ja arvostettiin vain sitä, mitä todellakin jotkut jo osasivat tai mitä jossain opetussuunnitelmassa oli päätetty. Touhu oli aika kilpailullista ja vertailevaa. Omien lasten koululiikunnasta on vierähtänyt aikaa jo kymmenisen vuotta, joten tuoreinta tietoa asiasta ei ole nyt tähän hätään saatavilla.

Näin ollen en juurikaan hyötynyt koululiikunnasta. Koin sen hyvin hankalana ja vastenmielisenä. Keskellä koulupäivää piti hiihtää hiki päässä mahdollisimman paljon ja suihkussa käymiseen ja varusteiden huoltamiseen oli minimaalisen vähän aikaa. Käytännössä vain seuraava 15 minuutin välitunti. Hiihtotekniikkaan kiinnitettiin aika vähän huomiota. Jokainen lyllersi menemään tyylillään ja niillä varusteilla mitä sattui olemaan. Opettaja ei selkävaivoihinsa vedoten koskaan näyttänyt miten mikäkin liike ja tekniikka tehdään, vaan teetti sen jollain oppilaalla, joka sen jo osasi tai oli osaavinaan ja oli yleensä jonkun opettajan perhetuttavan tai kylän ns. silmäätekevän tenava, joskus harvoin oikeasti edes liikunnallisesti lahjakas oppilas. Hyvin harvoin opettaja oli itse suksilla tai luistimilla. Tai edes urheiluvaatteissa. Eikö selkävaivaisen, työhön kykenemättömän opettajan olisi kuulunut olla sairaseläkkeellä?

Suunnistus oli yhtä farssia. Reitit oli samainen opettaja teettänyt yläluokan pojilla, jotka olivat piruuttaan piilottaneet rastimerkit jonnekin kivenkoloihin ja kolmen metrin korkeudelle puuhun, jolloin kaikki aika meni enemmänkin yksittäisten rastien haeskeluun kuin reitin kiertämiseen ja kartan lukemisen harjoitteluun. Tästä opettaja ei ehkä ollut tietoinen lainkaan tai sitten oli. Eihän meillä tavan talliaisilla ollut käsitystä oikeasta suunnistamisesta, kun ei sitä meille opetettu. Homma muistuttikin enemmän geokätköilyä (josta ei vielä silloin oltu kuultukaan) kuin suunnistamista. Vielä kun maasto oli joka paikassa saman näköistä sekä livenä että kartalla.

Telinevoimistelu oli yhtä tuskaa, koska olen korkeanpaikan kammoinen. Puomit ja hevoset ja muut vehkeet, joiden päälle piti kiivetä temppuilemaan, olivat tosi pelottavia. Puomilla kyykkimisestä näen vieläkin painajaisia. Lentopallossa kipeytyi aina syöttökäden ranne ja koripallo oli kamalaa sähläystä. Palloa revittiin käsistä ja tukasta. Sisäpelikenkiä ei ollut kenelläkään ja varpaille tallominen ja satuttaminen oli tavallista. Siinä olisi tarvittu päällekarkaavaa luonteenlaatua, jota minulla ei ole. Silloin harvoin kun sain pallon käsiini, opettaja vihelsi "askeleita", vaikka en olisi astunut yhtään askelta. Ja vaikka lasten pelissä nyt joku askel olisi otettukin, niin onko sen nyt niin väliä? Innostu siinä sitten koripallosta. 

Ainoat onnistumisen kokemukset koululiikunnassa tapahtuivat aitajuoksussa ja joskus harvoin pesäpallossa. Yllättäen opettaja piti aitajuoksutekniikkaani oikeaoppisena, vaikka olinkin vain syrjäkyläläinen ja ihan tavallisesta perheestä. Jouduin jopa näyttämään mallia toisille, jolloin muistan ajatelleeni, että ei voi olla totta. Tässä täytyi nyt olla jokin väärinkäsitys.

Näiden kokemusten seurauksena olen kouluvuosieni jälkeen hiihtänyt minimaalisen vähän. No, abitalvena tuli hiihdettyä, jotta lukemisen ohessa pysyisi edes vähän järjissään ja koska naapurin papparainen oli tehnyt hyvät ladut metsään. Suunnistuksesta en halua kuullakaan. No, aitajuoksua nyt ei muuten vaan ole tullut treenailtua. Näillä kiloilla ja notkeudella olisi tekemistä päästä aidan yli muuten kuin apujakkaran avulla.

Olen aina ollut sitä mieltä. että sen ainaisen mittaamisen, kilpailuttamisen ja muihin vertaamisen sijasta koululiikunnan pitäisi esitellä erilaisia liikuntalajeja ja tutustuttaa niihin, jotta jokainen löytäisi itselleen sopivan ja mieluisan. Opettaja voisi ohjata oppilasta sopivan lajin pariin. Oli se sitten hiihtoa, juoksua, marjanpoimintaa, vuorikiipeilyä, amerikkalaista jalkapalloa tai vaikka laitesukellusta. Välillä voisi vaikka istua luokassa ja tutkia eri lähteistä mitä mihinkin lajiin liittyy ja mitä se harrastajaltaan vaatii. Oikean lajin löydyttyä siihen voisi syttyä kipinä koko loppuelämäksi. Kansanterveys paranisi pitkässä juoksussa. Kakkostyypin diabetes, rasvamaksa, metabolinen oireyhtymä ja tule-sairaudet saisivat kyytiä.

Myöhempinä aikoina sain aviopuolisokseni joukkueessa pelaavan palloilijan, joka mitä ilmeisimmin on syntynyt oman lajinsa urheiluväline kädessään. En tullut tarkistaneeksi asiaa edesmenneeltä anopilta. Aktiivisen uransa lopetettuaan aviomies  harrastaa muun muassa geokätköilyä ja on uskaliaasti yrittänyt saada minua hiihtämään. Kummastakaan lajista en ole sattuneesta syystä kauheasti innostunut. Geokätköily muistuttaa liikaa suunnistamista. Kun olimme tuore pariskunta, vietin tietenkin aikaa miehen palloilulajin katsomossa aina kun hän oli kentällä ja opin tietämään lajista enemmän kuin koulussa koskaan.

Vasta vuosien kuluttua koulun päättymisen jälkeen on itse tullut tehtyä lajeja, joita koululiikunnassa ei ollut: kuntosaliliikuntaa, pyöräilyä ja kuntouintia. Jos entinen liikunnanopettajani tietäisi, kuinka paljon on rautaa salilla noussut (vaikkei edes paljoa) ja kuinka monta uintikilometriä on takana, hän kääntyisi haudassaan. Ei varmaan uskoisi sitäkään, että joskus olen pyöräillyt 13 kilometrin (yhteen suuntaan) työmatkan joka päivä. Minä, ikuinen kasin oppilas, joskus seiskankin, yhtenä keväänä jopa ysin. Se ainoa ysikin oli varmaan joku väärinkäsitys.

Kuvat: Pixabay, Erikoiset Asiantuntijat, yle.fi
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu lainaaminen luvattomasti on kiellettyä.