Kirjan kirjoittaja Reijo Salminen on työskennellyt Turussa sairaankuljettajana, palomiehenä, palotarkastajana ja palomestarina yli 40 vuoden ajan. Palomiehen ammatti oli hänen haaveensa jo pikkupoikana, niin kuin pikkupojilla usein on. Salmisen erityisen kiinnostuksen kohde on ollut meri ja merenkulku ja niiden kanssa hän pääsikin Turussa tekemisiin. Hän perusti ja koulutti alueensa ensimmäisen palomiehistä koostuvan meripelastukseen erikoistuneen ryhmän. Ryhmälle tulikin kovaa käyttöä pian sen perustamisen jälkeen autolautta Estonian onnettomuuden pelastustöissä, joissa Salminen itsekin toimi pintapelastajana ja kävi hakemassa merestä uhreja, sekä eläviä että kuolleita.
Kirja on aika paksu, yli neljäsataa sivuinen. On siinä toki kuviakin. Minulla mielenkiinto säilyi herpaantumatta alusta loppuun, vaikka alkupuolella tarina eteni vähän niin sanotusti kuin täi tervassa. Isäntä yritti lukea kirjaa, mutta luovutti alkupuolella juuri edellä mainitusta syystä. Huomasin, että kirjoittaja kehittyi kirjoitustyönsä aikana. Alkupään tarinat olisi ehkä kannattanutkin kirjoittaa vasta lopuksi. Sain Isännän usutettua uudelleen lukemaan kirjaa ja nyt kun hän on päässyt tarpeeksi pitkälle, tykkää kovasti.
Salmisen kertomat tarinat pelastajan uraltaan ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Kirjasta saa lisäksi sellaista tietoa palo- ja pelastustyöstä, mistä ei aikaisemmin ainakaan minulla ollut minkäänlaista käryä. Pelastajilla, kuten heitä nykyään kutsutaan, on vahva yhteishenki ja ammattiylpeys ja saa ollakin, sillä heidän työnsä on todella vaativaa. Siihen täytyy olla oikeasti kutsumus. Onnistumiset ihmishenkien ja välillä eläintenkin pelastamisessa ovat varmaan se juttu, mikä on parasta ja mikä pitää ihmisen alalla ja motivoituneena.
Pelastajat työskentelevät enimmäkseen ääriolosuhteissa. Varsinkin rannikkokaupungissa, missä meren ja saariston läheisyys antaa runsaasti lisämaustetta työhön. Työ tehdään useimmiten joko kuumassa tai kylmässä, korkealla ilmassa tai syvällä vedessä (sukeltajat). Ahtaassa paikassa, esimerkiksi jossain luolassa tai pyydystämässä jotain poisotettavaa jostakin kolosta tai savupiipusta. Usein työssä likaantuu tai kylmettyy tai pelastaja on itse hengenvaarassa, vaikka työturvallisuudesta huolehditaan tarkasti. Ei se työ ole helppoa jossain Lapissakaan, jossa joutuu työkseen hakemaan eksyneitä marjastajia ja hiihtäjiä erämaista.
Työvuorot ovat pitkiä ja raskaita. Työ vaatii fyysistä voimaa ja kestävyyttä, sitkeyttä, luovuutta, uskallusta, periksiantamattomuutta, kekseliäisyyttä, luottamusta kaveriin. Korkeaa tai ahdasta paikkaa ei saa pelätä, uimataidon täytyy olla hyvä ja niin edelleen. Pitää osata käyttää monenlaisia koneita, laitteita ja työkaluja, tietää ja ymmärtää paljon asioita rakennustekniikasta ja kunnallistekniikasta sekä tuntea lainsäädäntöä.
Puhumattakaan tilannetajusta sekä empatian ja asiakaspalvelun taidoista. Pystyyköhän empatiaa edes opettelemaan vai onko se synnynnäistä? Minun mielestäni se on synnynnäistä eikä ole opeteltavissa, ainakaan kovin helposti. Pelastajat ovat todellisia monitaitureita.
En ala tässä enempää toistamaan kirjan tarinoita, mutta omasta mielestäni kirjan loppupuolella olevat eläinten pelastamistarinat olivat kaikkein parhaita, koska olen itsekin suuri eläinten ystävä. Kissoja palomiehet saavat hakea puista kyllästymiseen asti, mutta eläinpelastustehtäviä on monenlaisia muitakin. Kuten esimerkiksi karhun pelastaminen maatilan lietealtaasta. Siinä tarvitaan jo suurta kekseliäisyyttä.
Yksi hauskimmista tarinoista oli julkisuudessakin kerrottu tarina kesämökillään puuceen pa*kasaaviin pudonneesta ja siihen juuttuneesta emännästä, jonka palomiehet kävivät irrottamassa ja joutuivat pesemään paloauton kylmällä vedellä sekä emännän että itsensä, ennen kuin kukaan heistä pääsi nousemaan mihinkään kuljetusvälineeseen. Sitä ennen oli pitänyt koko kioski hajottaa, ennen kuin asiakas oli saatu irti tynnyristä linkkuveitsiasennostaan.
Naisiahan ei palomiehen ammatissa monia ole, ainakaan Suomessa, koska työn fyysiset vaatimukset koskevat yhtä lailla naisia kuin miehiäkin. Ja se nyt vaan on niin, että naiset ovat fyysisesti heikompia, ainakin "isossa kuvassa". Joitain poikkeuksia tietysti aina on. Sairaankuljettajien joukossa kirjan mukaan alkaa olla naisia jo enemmän kuin miehiä.
Johtuneeko edellisestä, mutta kirjan mukaan pelastusalalla suhtaudutaan naissukupuoleen lievästi sanottuna machomaisen alentavasti, mikä oli minulle pettymys. Mutta ei kuitenkaan törkeästi ja häiritsevästi, ainakaan kirjoittaja ei paljastanut mitään sellaista.
Samankaltaista asennetta tulin lukeneeksi äskettäin postaamastani Elisabetin enkelit -kirjasta, jossa kerrottiin naispuolisten ja vähän miespuolistenkin rauhanturvaajien työstä. Monet palo- ja pelastusalalla toimivat miehet ovat olleetkin jossain vaiheessa rauhanturvaajina. Ohessa linkki edellä mainittuun postaukseen.
Toista ihmistä ei pitäisi koskaan aliarvioida minkään ominaisuutensa perusteella. Kirjassa kerrottiin eläinpelastustilanteesta, jossa mäyräkoira oli mennyt hiiren perässä ahtaaseen putkeen eikä sitä palomiehet saaneet sieltä millään pois. Kunnes paikalle saatiin nuori ja hento naispuolinen eläinlääkäri, jolla oli toiset konstit ja eläin saatiin pelastettua hetkessä. Tämmöisissä tilanteissa voi aliarvioijalle jäädä niin sanotusti pää vetävän käteen, niin kuin kävi palomiehillekin, jotka epäilivät eläinlääkärin mahdollisuuksia pelastaa mäyräkoira pinteestään.
Tästä kirjasta joutuu taas kerran sanomaan, että se on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Minusta oli hienoa lukea tarinoita ammatista, jossa voi työkseen käyttää hyödyksi luovuutta ja kekseliäisyyttä, vaikka se luovuus ja kekseliäisyys täytyykin löytyä tilanteissa, joissa ihminen tai eläin on yleensä hengenvaarassa tai muuten vaan vaarassa. Varmaan mielenkiintoista luettavaa erityisesti alalla olleille ja parhaillaan oleville ja siten samankaltaisia tilanteita kokeneille sekä alasta haaveileville ja kaikille muillekin, joita kiinnostaa hurjat tarinat elävästä elämästä.
Kuva: Adlibris
Ei kaupallista yhteistyötä.
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Täällä vettä sataa taivaan täydeltä, vesi on tärkeä elementti sammuttaessa tulipaloja, minun lapsuudessa isä laittoi saunan kiukaalle puita kuivumaan, kivet oli liian kuumia joten tuli levisi humaamattamme, siinä paloi liiteri puinneen, ulkovessa, kaikki viikon pyykit, pikkuveli tuli hysteeriksi ja oli mennä palavasta saunasta hakemaan jotain.
VastaaPoistapalomiesten tehtävä oli suihkuttaa vettä vain taloomme ettei se syttyisi myös.
Koira juttu vielä, miehen serkku metsästi itä-suomessa jotain riistaa, niin hänen koira meni luultavasti supin koloon, mutta ei päässyt sieltä pois, vastassa lie ollut supi.
Kiitos kommentistasi. Olipas surullinen tarina. Tai siis molemmat. Supihan on siitä vaarallinen koirille, että se ei peräänny, vaan tulee päälle.
PoistaOpiskeluaikana kissani kiipesi eikä päässyt alas sähköpylväästä. Miten lie sinne päässyt? Ehkä oli paennut jotakin. Soitin palolaitokselle ja heti sain apua. Upeaa työtä tekevät nämä pelastajat. Kirja on varmasti mielenkiintoinen.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Luultavasti kissasi oli paennut jotain. Se, että se kiipesi sähköpylvääseen, on sinällään jo vaarallista sekä kissalle että pelastajalle. Ehkä sähköt piti katkaista siksi aikaa. Kirjoittaja kertoo kirjassa, että hän ei ole koskaan nähnyt kuollutta kissaa puussa, eli kyllä se sieltä itsekseen tulee alas, kun tilanne rauhoittuu. Takaperin kapuaa alaspäin. Vielä jos laitetaan puun juurelle jotain sille mieluisaa ruokaa. Nälkä sillä on kumminkin siellä puussa tullut.
PoistaMeillä oli myös kissa silloin kun olimme "uusia" ja sekin kiipesi lapsuudenkodissani navetan vintillä "nelosnelosta" runkopuuta pitkin korkeuksiin. Saatiin se sieltä alas, mutta siltä oli tassujen kynnet irronneet ja jääneet sinne puihin. Verta tuli tietysti ja varmaan oli kipeä. Vietiin se sitten kaupungissa iäkkään eläinlääkintäasessorin vastaanotolle, kun ei muutakaan ollut saatavilla sunnuntai-iltana. Asessori totesi, ettei ole ikinä nähnyt, että kissalta irtoaa kynnet, kun se kiipeää puuhun. Eihän asialle ollut mitään tehtävissä. Ehkä se nelosnelonen oli sen verran kovaa, että se sai tämän aikaan. Kissa kyllä parani siitä ja uudet kynnet kasvoivat tilalle.