Aivokirurgin muistelmat

Kirjan Aivokirurgin muistelmat on kirjoittanut yksi Suomen ja koko maailman arvostetuimmista neurokirurgeista, nyt jo eläkkeellä oleva Juha Hernesniemi. 

Hän oli vieraana 3.11.2022 YLE TV1:n Puoli seitsemän -ohjelmassa. Kannattaa katsoa Areenasta. Kahdenkin ulkomaisen lääketieteen alan julkaisussa Hernesniemi on ”rankattu” parhaiden aivokirurgien joukkoon, toisessa 69:n ja toisessa 18:n parhaan joukkoon. Hernesniemen erityistaito oli työskentelyn nopeus.

Aivan aluksi tahdon sanoa, että suosittelen tätä kirjaa erityisen lämpimästi varsinkin ilman kypärää sähköpotkulautaileville ja muille temppuilijoille sekä pyöräilijöille. 

Eniten kirjasta saavat irti varmaankin saman alan osaajat kuin kirjoittaja. Ammatillisessa mielessä. Tiedän kyllä ennestään, mikä on aneurysma, joita kirjoittaja on leikannut 6500 tapausta. Sen lisäksi hän on tehnyt tuhansittain muita aivojen ja muun keskushermoston alueen leikkauksia. 

Tiedän myös, mitä ovat muun muassa kovakalvo, selkäydin ja hypotalamus. Jotkut aivolisäkekasvaimen leikkaukset nenän kautta vaikuttivat olevan ihan ”piece of cake” verrattuna leikkauksiin, joissa nauriin kokoinen kasvain on pitänyt (yrittää) poistaa keskeltä päätä. 

Ihan uusi käsite minulle oli veriviemäri, joka mainittiin kirjassa usein. Mietin ensin, että onko kyseessä joku leikkaussalin talotekniikkaan liittyvä juttu vai jotain ammattislangiin kuuluvaa. Piti oikein googlettaa. Ja kyllä, sellainen on meillä jokaisella päässä. Itse asiassa useampiakin. Aikanaan olen lukenut ”pitkän biologian” ja sen myötä järkikin jo sanoo, että veriviemärillä tarkoitetaan aivolaskimoa. 

Kirjan kirjoittaja tykkäsi erityisesti aneurysmien leikkaamisesta. On kuulemma parasta mitä voi tehdä housut jalassa ja ”elegantisti”. Erilaiset kasvaimet sen sijaan olivat hänenkin mielestään vaikeimpia, enkä yhtään ihmettele.

Aivokirurgia kuulosti välillä olevan varsin arkipäiväistäkin hommaa. Maallikkoa leikkauskertomukset pikkuisen hirvittää, kun potilaan kannalta on usein kyse elämästä tai kuolemasta tai vähintäänkin terveyden ja/tai liikunta- ja puhekyvyn tai työkyvyn menettämisestä tai säilymisestä loppuiäkseen. 

Välillä lensi leikkaussalissa sormen paksuinen verisuihku kohti kattoa. Välillä leikkaava kirurgi ja avustajat olivat vyötäröstä alaspäin veressä ja keittosuolassa. Kyllä siinä jonkunlainen veriviemäri varmaan tarvittiin lattiassakin. Toisinaan jutut eivät paljoa eronneet jostain autoremontista arkipäiväisyydessään: ”Simo tyrehdytti verenvuodon”. Ja potilaalla on kuitenkin puolet päänahasta silmillä ja kallo porattuna auki. Ei heikkohermoisille. 

Potilaskertomuksia kirjassa oli siis paljon ja myös kertomuksia ihmisistä niiden takana. Kirjoittaja itse on työskennellyt ympäri maailmaa ja tehnyt todella pitkiä työpäiviä. Pätkissä kun kirjan luin (se on melkein 500-sivuinen), en aina pysynyt kartalla, oltiinko Suomessa, Kiinassa, Intiassa, USAssa, Turkissa, Italiassa, Ranskassa vai Nepalissa. 

Se tuli kuitenkin selväksi, että Helsinki ja HYKS on ollut ainakin aikoinaan huippuluokkaa osaamisessaan aivokirurgian alalla. Harmi vaan, että silloinkin on ”aikaa ja tupakkia” kulunut turhaan byrokratiaan ja hallinnon monikerroksisuuteen sekä henkilöiden keskinäisiin kiistoihin ja kilpailuun. 

Ja sekin tuli selväksi, että kirjoittajalle tärkeää oli saada mahdollisimman moni potilas tarvitsemaansa hoitoon, niinpä hän tekikin töitä usein yötä myöten. Hän jopa asui Töölön sairaalan vieressä, ponkaisi keskellä yötä kotoaan sairaalaan leikkaamaan ja palasi takaisin kotiinsa nukkumaan. 

Joillekin muille kirjassa mainituille kollegoille ”raaka työnteko” ei ollut niin tärkeää, vaan hommia vähän valikoitiin. Ei viitsitty lähteä leikkaamaan mitään niin ei-kiinnostavaa tapausta eikä yli 60-vuotiaita ollenkaan. 

Kyllä lääkäreillä onkin iso valta ja vaikutus ihmisen elämään. Ainakin kirjan mukaan on ollut siihen aikaan. Toisaalta sitten taas jos on ollut kyseessä nuori potilas ja vaikea tapaus, on hypätty lentokoneeseen ja lennetty vaikkapa Italiaan kollegan avuksi tekemään toimenpidettä.

Urallaan edetäkseen on aivokirurgin, niin kirjoittajan kuin muidenkin, täytynyt tehdä ihan järjetön määrä leikkauksia, opetustyötä, kirjoittaa kymmenittäin artikkeleita alan julkaisuihin ja tietysti se väitöskirja, jota ilman ei aivokirurgian alalla pääse urallaan kovinkaan pitkälle.

Hernesniemi kirjoittaa, että ”Älykkyydestä ei väitöskirjan tekeminen ole kiinni, ainoastaan sitkeästä puurtamisesta.” Uskon sen, kun välillä saa lukea, miten jostain ihan pilipaliaiheista on pykätty väitöskirjoja. Ehkä tämä ei koske lääketiedettä ollenkaan, mutta joitain ”kevyempiä” tieteenaloja kyllä. 

Tämän kirjan luettuaan saa taas kerran olla kiitollinen ja tyytyväinen omaan sekä lähipiirin terveydentilaan. Ja pitää ihmetellä, miten yleisiä ovat leikkausta vaativat epämuodostumat, kasvaimet ja verisuonitukokset. Ei Hernesniemenkään potilaista kaikki ole selvinneet hengissä ja potilaan menettäminen on lääkärillekin aina iso tragedia ja surun aihe. Mutta jos ei olisi, ei kyse olisi ihmisestä työnsä takana. 

Tunnen suurta kunnioitusta tällaista työtä tekeviä ihmisiä ja heidän sitkeyttään, ahkeruuttaan ja yhteistyökykyään kohtaan. Kirjoittaja ei jättänyt huomiotta myöskään muuta leikkaussalihenkilökuntaa, joka oli mukana toteuttamassa toimenpiteitä. Yksin ei kukaan lääkäri pysty niitä tekemään eikä kaksinkaan. 

Samalla koen lievää kateutta, koska kirjan kirjoittaja on varmasti saanut toteuttaa työtä, johon tuntee intohimoa ja samalla saa tuntea työnsä tärkeyden. Käsittääkseni se ei Hernesniemellä noussut niin sanotusti tukkaan, vaan hän osasi ja jaksoi tehdä työtänsä nöyränä elämän ja alan tosiasioiden edessä. 

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 

Ei kaupallista yhteistyötä.