Ajokortista ja huimapäisistä harrastuksista

Juhannusviikolla, tätä kirjoitettaessa tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä kun sain käteeni uunituoreen AB-luokan ajokortin. Ei se ehtinyt 18-vuotispäiväksi, koska aloitin autokoulunkin vasta tuon maagisen syntymäpäivän jälkeen. Kävin autokoulua, jolla oli isomman kaupungin päätoimipisteen "haaraliike" kotipaikkakunnallani. Niinpä useasti, kun lähdettiin harjoittelemaan kaupunkiajoa, saimme ajaa maantieajoa sen parinkymmenen kilometrin verran "ylimääräistä". Opettaja pisti aina oppilaan rattiin ja toiset oppilasparat pelkäsivät takapenkillä.

 

Opettaja oli hauska ja mieliinpainuva tyyppi. Jos oikein muistan, niin hän oli opettanut molemmat vanhemmat sisarukseni ajamaan autolla sekä myös isäni, joka hankki auton ajokortin vasta kypsemmällä iällä. Nyt tämä opettaja on jo edesmennyt. Varmaan hänkin olisi jo lähelle 100-vuotias, jos eläisi. Olin opetellut moottoriajoneuvolla ajoa kotona traktorilla. Oikeastaan kahdellakin. Toisen vaihdekepissä ei ollut edes mitään merkintää missä mikäkin vaihde sijaitsee. Uudemmassa traktorissa oli kaksikin vaihdekeppiä. Toisesta valittiin joko hidas 1 tai nopea 2 ja toisesta numerot, olikohan ne ehkä 1-8. Eli jos ajoit ikään kuin vaihteella 2x8=16, niin se oli jo melko hulppeaa menoa kotinurkissa ja se vaihde oli tietenkin tarkoitettu maantieajoon. 

Hitaimmat vaihteet olivat raskaaseen ja/tai hitaaseen työhön. Ja se hitain oli niin hidas, että melkein olis ehtinyt kontaten ohitse. Molempien traktoreiden vaihdekepit olivat sellaiset, ettei niistä oikein aina tiennyt, onko vaihde päällä kokonaan, osittain tai ei ollenkaan. Sen vuoksi ainakin minulla oli tapana "vatkata" sitä keppiä niin kauan, että varmasti sain selville, onko vaihde päällä, ennen kuin pysähtyessä uskalsin nostaa kytkimen. Joka oli muuten niin jäykkä, että minun piti nousta seisomaan sen päälle, että sain sen pohjaan. Vähän sama tilanne oli jalkajarrun kanssa, mutta ei niin paha. Traktoria kun ei hiljennetä eikä muutenkaan käsitellä niin kuin autoa. Siinä on sekä jalka- että käsikaasu eikä varsinaista käsijarrua ole, mutta käsijarruna toimii lukittava jalkajarru. Näin oli ainakin siinä Massey Fergusonissa, jolla ajoin. Se on muuten vieläkin hengissä ja ”still going strong”. En oppinut pakittamaan peräkärryn kanssa, mutta en edes halunnut harjoitella, vaikka sen olisi saanut tehdä. Nykyajan traktoreissa onkin sitten jo vaikka mitä hienouksia. 

Se vanhempi traktori on jo keräilyharvinaisuus ja isä myikin sen jollekin keräilijälle pois nurkista. Saman merkkisen auton ottaisin kyllä nyt, jos jostain ilmestyisi tarpeeksi joutilasta pätäkkää. 

Tästä vaihdekepin vatkaamisesta autokoulunopettajani yritti opettaa minua pois aina kun pysähdyttiin liikennevaloihin ja piti vaihde siirtää vapaalle: "ÄLÄ VATKAA SITÄ VAIHDEKEPPIÄ!! Vatkaan sitä joskus vieläkin. Niin sitkeässä ne joskus opitut taidot ovat. 

Toinen esimerkki sitkeiksi jääneistä taidoista tai tässä tapauksessa taidottomuudesta on rintauintitekniikkani, jonka olen joskus kakarana itsekseni opetellut. En ole tähän päivään mennessä oppinut potkaisemaan jaloilla niin, että siitä tulisi liikkeeseen tarpeeksi voimaa. Olen käynyt aikuisten tekniikkauimakoulun neljään (!!!) kertaan, enkä vaan opi sitä potkua oikein. Olen jo luovuttanut. Uiskentelen sen minkä pääsen ja se riittäköön. Onneksi omat lapset tuli käytettyä uimakoulussa alle kouluikäisinä, niin eivät ehtineet oppia vääriä tekniikoita. 

Sen aikainen ajokortti oli se pahvinen vaaleanpunainen, kahteen osaan taitettava. Siitä piti maksaa joku leimaverokin, ennen kuin sen sai nimismiehen kansliasta mukaansa. Postista piti ostaa leimamerkki, joka sitten kansliassa huolellisesti liimattiin taitetun kortin väliin. Takapuolelle oli myös koneella siististi kirjoitettu: "Käytettävä silmälaseja." Taivas, miten helppo sellainen oli ja olisi ollut väärentää ja sitähän varmaan tehtiinkin paljon. Se kun kävi henkilöllisyystodistuksesta missä vaan asioidessa. Sen jälkeen tuli muistaakseni vuonna 1990 käyttöön se isompi muovinen ajokortti, jonka kulmat mureni palasiksi kaikilla ukoilla, jotka pitivät ajokorttia lompakossa ja lompakkoa perstaskussa. 

Paras versio tähän astisista on nykyinen pankkikortin kokoinen ja se asia, ettei sillä voi todistaa henkilöllisyyttään juuri missään. Sehän on vain ajolupa. Vaikka se onkin poliisin antama, se ei kelpaa henkilöllisyystodistuksena edes poliisin kanssa asioidessa, esimerkiksi muissa lupa-asioissa tai passia uusiessa. No apteekissa se kelpaa vielä ja postissa pakettia noutaessa. 

Eiköhän ajokorttikin kohta muutu sähköiseen muotoon. Poliisi näkee netistä henkilötunnuksella, onko kortti voimassa, kuivumassa vai onko sitä ollenkaan. Kela-korttia puolestaan ei tarvita juuri missään, paitsi ehkä Kelassa henkilökohtaisesti asioidessa ja omaksi yllätyksekseni sitä tarvitaan Terveystalon asiakaspalvelussa laskua maksettaessa.

Nykyisellä ajokortillani saisin periaatteessa ja teoriassa ajaa moottoripyörääkin. Mutta älkää peljätkö, en ryhdy siihen. Siinä olisi oma opettelemisensa, ennen kuin uskaltaisin mennä liikenteen sekaan. Meidän kulmilla muutama vuosi sitten naishenkilö kuoli, kun lähti ilmeisesti vähällä harjoittelulla ajamaan motskarilla ja ajoi suoraan rekan alle. Ilmeisesti ei löytänyt pyörästä jarruja tai ei osannut niitä käyttää. Tai ne eivät toimineet. Myöskään en ryhdy mihinkään laitesukellukseen enkä varsinkaan ilman laitteita. En myöskään aio mennä minkäänlaiseen purjelentokoneeseen, moottorilla tai ilman. 

Vanhemmista sisaruksistani toinen on paljonkin lentänyt moottoripurjekoneella, mutta aikansa kutakin.  Nykyisin hän on jättänyt senkin homman nuoremmille. Enkä ryhtyisi benji-hyppyyn enkä laskuvarjohyppyyn, en edes tandem-muodossa. Jälkikasvusta osa on sitäkin (laskuvarjo-tandemia) kokeillut ja ihastunut siihen kovasti. Mammaparka oli tukevasti maankamaralla sydän kurkussa seuraamassa tapahtumaa. 

Kuvat: Pixabay, kuvat eivät liity tekstissä mainittuihin tapauksiin.

Ei kaupallista yhteistyötä.

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.