keskiviikko 19. toukokuuta 2021

En ole koskaan...

 


 

...käynyt Amerikassa, sukeltanut happilaitteilla, kiipeillyt vuoristossa, matkustanut luotijunalla, lukenut ainuttakaan Kalle Päätalon romaania enkä Koraania, käyttänyt solmiota tai aitoa turkkia, tanssinut kansantansseja enkä myöskään ajanut päältä ajettavaa ruohonleikkuria tai traktoria saatikka päristellyt mopolla. En ole myöskään koskaan syönyt sammakoita, etanoita, pässin kiveksiä tai kalan silmiä, juonut sahtia tai pontikkaa. Enkä ole tehnyt monia muitakaan asioita. Eiliseen mennessä en ollut koskaan ollut ambulanssin kyydissä - en huvimatkalla enkä potilaana. Mutta nyt on sekin koettu. Potilaana.

Edeltävä päivä sujui ihan normaalisti kaikin puolin. Olin töissä. Kävin Nuuskijan kanssa lenkillä ja Kuopuksen kanssa ruokakaupassa. Illalla tein seuraavan päivän ruuat ja iltamyöhällä ennen nukkumaan menoa luin kirjaa, niinkuin aina. Nukahdin kirja kädessäni, josta Uko siirsi sen yöpöydälle ja sammutti valot. Jokailtainen rutiini sekin. Vaivuin uneen.

Heräsin nukuttuani noin puolitoista tuntia. Yhtäkkiä ja ilman ulkoisia ärsykkeitä. Ei ollut kylmä tai kuuma, kukaan ei metelöinyt eikä kuorsannut, Uko ei tönäissyt unissaan eikä Nuuskija ollut tullut kainaloon. Sisäinen polte herätti. Tuska, joka kuristi ja puristi - ei mistään ja silti kaikkialta 

"Tähänkö minä nyt kuolen?" oli ensimmäinen ja ainut ajatukseni vähään aikaan. Nousin istumaan sängyn laidalle. Katsoin kelloa ja ulos ikkunasta. Yö ja pimeys. Pelko.

Vaihdoin asentoa. Nousin ylös. Pahoinvointi pakotti takaisin istumaan. Suuta kuivasi ja kurkussa tuntui nousevan vatsahapon kärvennys. Ajatukset sinkoilivat ees taas pään sisällä löytämättä tietä ulos. Aika pysähtyi ja silti juoksi eteenpäin.

Pakotin itseni ylös ja nappasin kännykän yöpöydältä mukaani. Paniikinomainen kuolemanpelko löi palkeilla pahaa oloa sisuksiin ja syvyyksiin. Sydän sykki korvissa ja huulissa pisteli, suun yläpuolella kihelmöi kylmä hiki.

Katsoin puhelimen pimeää näyttöä. Painoin siihen eloa virtakytkimestä ja valitsin 1-1-2. Puheluun vastattiin saman tien. Takeltelin oudosti sanoissani ja kuulin kuin putken päästä: "Apua on tulossa!" Uko oli herännyt ja tuli viereeni: "Miksi ihmeessä et herättänyt?" Niin, miksi ihmeessä en herättänyt häntä. Yritin vain olla hissunkissun, etten häiritse muita. Outoja mieleen johtumia. 

Ei mennyt kuin tovi, joka tuntui pitkältä, kun kännykkä soi ja reipas naisääni pyysi jotakuta tulla avaamaan alaovi noin minuutin kuluttua, kun ambulanssi saapuisi pihaan. Uko lähti hissillä kohti alakerroksia ja jäätyäni yksin, pelko ja huono olo palasivat kavereikseni. Saavuttuaan ensihoitajat ottivat homman haltuunsa, ammattitaitoisesti ja ystävällisesti. Katsoivat verenpaineen, sydänkäyrää ja sormen päästä happisaturaatiota. Syke pompotti hurjissa lukemissa ja huonon yleisvointini mukaisesti he halusivat minut matkaansa. Juuri ennen lähtöä tuli kiire - vatsan sisältö tahtoi ylös ja ulos. Sitten matkaan, köröttelin pyörätuolin kyydissä hissillä alas ja siirryin siitä ambulanssin lavitsalle. Isompia kysymättä ensihoitaja löi kanyylin kämmenselkään ja antoi pahoinvointiin lääkettä. Onneksi niin, koska autossa matkan teko maaten ja pää menosuuntaan alkoi pyörittää sisuskaluja oikein kunnolla. 

Yhtäkkiä näin kaiken kuin filmiltä. Epätodellinen ja epäuskoinen olo. Ei sentään ollut pillit päällä eikä ajettu kurveja suoraksi, mutta olo oli kuin elokuvissa tai sairaalasarja Sykkeessä. Pian saavuimme perille ensiapuun ja siellä pääsin sairaanhoitajien hellään huomaan. Ottivat verikokeita ja sydänfilmiä. Kehottivat lepäämään - lääkäri tulee kohta sitten katsomaan. 

Ensin palelin kovasti ja ajattelin, että tulee pitkä yö. Pahoinvointi velloi ja rinnassa oli outo tuntemus. Mutta kuinka ollakaan, seuraava havaintoni oli, kun kuulen vierestäni äänen: "Hyvää huomenta, kuinkas täällä voidaan?" Mitä ihmettä - olin nukahtanut ja nukkunut neljä tuntia heräämättä kertaakaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuinkahan kovasti olin mahtanut kuorsata, kun suu tuntui niin kuivalta.

"Onko kipua", kysyi lääkäri. 

"Tässä rinnan kohdalla on outo tuntemus", vastasin ja näytin kädellä paikkaa.

Lääkäri meni hassun näköiseksi ja sanoi: "Se on kuulkaas vatsanne, onko kipu siellä?" 

Katsoin alaspäin ja totta tosiaan, käteni lepäsi vatsalla. Mäntti mikä mäntti, ajattelin lääkärin minusta ajattelevan. Sitten hän vielä kyseli ja kuunteli ja paineli, ja sanoi, että voin lähteä kotiin.

"Tällaisia selvittämättömiä pahoinvointikohtauksia voi joskus tulla ilman sen kummenpaa vakavaa syytä", totesi tohtori lopuksi, mutta kehotti oireiden palatessa ja toistuessa hakeutumaan tarkempiin tutkimuksiin.

Kummallinen juttu.

En ole koskaan -listani kuitenkin lyheni yhdellä asialla.


Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.


8 kommenttia:

  1. No, huh huh! Olipa kokemus! Onneksi ei kuitenkaan vakavampaa. Jos tulee uudestaan, niin sitten heti tarkempiin tutkimuksiin. En ole koskaan -listasi tosiaan lyheni yhdellä kohdalla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!
      Olipa kokemus ja pelästyminen totta tosiaan!
      Minä olen ollut onnekas, kun ei ole mitään ihmeitä ollut terveyden kanssa ja siksipä tuo olikin niin iso juttu itselle.
      Seuraavana iltana vähän pelotti mennä nukkumaan, jos kohtaus tulisikin uudestaan. Ei onneksi tullut!

      Poista
  2. Aika kammottava kokemus. Ajattelin, vaikka mitä kamaluuksia lukiessani, vaikka toisaalta tiesin koko ajan, ettet kirjoittaisi noin järkevästi ja elävästi kokemastasi, jos se olisi ollut jotain pelkäämääni.
    Loppu hyvin, kaikki hyvin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!
      Sanos muuta, minäkin luulin oikeasti, että kuolenko nyt. Niin kauhea oli olo.
      Taisi mennä lopulta paniikkikohtaukseksi.
      Tosi pelottava kokemus!
      Mutta niinkuin kirjoitit: loppu hyvin, kaikki hyvin!
      Arvostus ensihoitajia kohtaan kyllä nousi taas!

      Poista
  3. No siinä oli tarinaa ja luetteloa kerrakseen, itselleni sopisi tuo luettelo myös. Ampparin kyydissä olen kerran ollut, mutta ei erik.hätätilanne, keskimmäinen tyttäreni on ollut innokas kokeileemaan monia asioita, paitsi ei huumeita,eikä muitakaan päihteitä. esim. hän hyppäsi benji hypyn kerran, kävi siskonsa kanssa Etelä- Ameriikan Amatzonin viidakossa, ei turistina, vaan oma-aloitteesti, no en kaikkee viiti mainita, itse olen elänyt aika yksinkertaista elämää, koskaan en ole polttanut, enkä alkoholia käyttänyt, silti elämässäni on ollut hyviä ja onnellisia aikoja, vaikka se on nytkin sitä, elämässä voi tulla yllätyksiä, tänä vuonna niitä mulle on tullut 3 kappaletta, mutta koskaan ei tiedä onko tämä päivä viimeinen, muuttotouhua tehdessä huomaa että on niin uupunut että 2 päivää täytyy levätä, vaikka välillä luulin että olen kuin 20 vuotias, onneksi alkaa olla loppusuoralla, mutta samaan aikaan nuorin tytärkin muuttaa, joten autamme myös hänen muutto touhussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!
      On kyllä hyvä elämässä uskaltautua kokeilemaan erilaisia asioita ja vähän seikkaillakin välillä. Sitten tuntuu taas oma kotikin niin ihanalta!
      Mutta toisaalta taas tavallinen tasainen elämäkin on ihan parasta.
      Kuka tykkää mistäkin.
      Päihteet eivät tuo onnea eikä helpotusta elämään, se on varmaa. Kohtuus kaikessa on hyvä juttu oikeastaan vähän kaikessa!
      Tsemppiä teille sinne muuttopuuhiin!

      Poista
  4. Varmasti pelottava tapaus. Onneksi osasti toimia heti ja kaikki meni hyvin. Toivottelen aurinkoisia ja ihania kesäpäiviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!
      Kyllä minua pelotti! Mutta kaikki päättyi hyvin. Oli kyllä ihan opetuskin itselle, pitää oppia kuulostelemaan omaa vointia vähän paremmin.
      Kaunista kevään jatkoa ja kesän odotusta myös sinulle!

      Poista

Kiitos kommentistasi!