torstai 11. maaliskuuta 2021

Puolalaisen torimuijan palttoo

Anuirmeli Sallamo-Lavi: Puolalaisen torimuijan palttoo / Basam Books 


Mielikuvitusmatka. Mielikuvamatka. Mielen matka. Aikamatka. 

Mieli voi lähteä matkalle monin tavoin.

Ajan määre on ihmisen keksimä. Että se määrittyy kuin janan muotoon ja ajan janalla kuljetaan eteenpäin. Pakki puuttuu. Aika itsessään ei liiku. Ihminen kulkee. Tämä aika on tässä ja hetken päästä on uusi aika. Minä menen eteenpäin tästä ajan hetkestä seuraavaan. Käsityskykymme ei sallisi meidän ajatella kulkua eiliseen tai muihin menneisiin päiviin. Mieli on aina menossa eteenpäin ja ajatuksetkin ovat usein tulevassa. Tulevaan ei pääse etuajassa, se on mahdotonta. Mutta mennyt aika. Se päivä, joka on jo eletty. Se on jo janalla. Tai ajan ympyrällä. Sinne voi mennä. Ainakin minä uskon niin ja Anneli tekee sellaisen matkan kahdesti kirjassa Puolalaisen torimuijan palttoo. 

Anuirmeli Sallamo-Lavi kirjoittaa tarinassaan Annelista ja tämän kahdesta aikamatkasta. Ovatko matkat todella tapahtuneet. En voi välttyä siltä ajatukselta. Onko Anneli Anuirmelin alter ego, joka on saanut mielen vapauden kulkea ajassa kirjan sivuilla. Ehkä oikeastikin. Ihastuttavassa tarinassa Annelin matkassa on kuin piilotettuna ajatuksia ajasta, sellaisena kuin sen uskomme olevan ja millaisena voisimme sen nähdä. Punaisen langan pää on ojennettu lukijalle. Tartuin siihen lukiessani.

Onko aikamatka mahdollinen. Onko maan päällä paikkoja, jotka ovat kuin tiedemiesten ajattelemia avaruuden madonreikiä. Sujahtamispaikkoja ajasta toiseen. 

On asioita, jotka puoltavat aikamatkaa. Meidän mielemme, aivokapasiteettimme, energiamme, jotka kaikki ovat edellytyksiä kulkea tästä ajasta menneeseen. Olemme itse omien aikamatkojemme esteenä uskomuksinemme, että olemme sidottuja tähän hetkeen, itse keksimäämme aikaan. 

Siispä Annelin matkaan, ilman ennakkoluuloja. Sirinän saattelemana Anneli matkaa vuoden 1919 Krakovaan ja kohtaa siellä sielunsisarensa Zofian, jonka kanssa tapaa ihmisiä, joilla on yhteyksiä hänen ihmisiinsä omassa ajassaan. Toisen Annelin matkan määränpää on Kotka, vuonna 1945, ja siellä tapahtuva kohtaaminen muuttaa erään läheisen ihmisen elämän lopun. Meillä on ennalta määrätty aikamme, mutta sisältöön voimme vaikuttaa.

Onko déjà-vu tunne oikeasti muisto jo eletystä elämästä vai muisto aikamatkasta. Muistikuva, joka puskee läpi suojamuurin, mutta järkemme selittää sen mahdottomaksi. Onko aikamatka mahdollinen. Miksei olisi. Kysymys pitäisikin kääntää niinpäin. Miksei aikamatka olisi mahdollinen. Pitäisi olla ennemmin suvaitsevainen mahdollisuuksille, kuin kieltää ne, koska näin tehden saatamme itse sulkea oven omilta matkoiltamme, ja monilta muiltakin mahdollisuuksilta elämässämme. Näitä teemoja käsitellään samaan aikaan, kun Anneli rohkeasti avaa mielensä omille aikamatkoilleen ja lukija pääsee kurkistamaan hänen kanssaan viime vuosisadan alun Puolaan ja 1940-luvun Kotkaan. Rohkeus ja ennakkoluulottomuus ovat kirjan päällimmäisiä teemoja, vaikka ne on kätketty tarinaan. Ne nousevat rivien välistä lukijalle, joka uskaltaa antaa ajatusten nousta kirjan tarjoamille tasoille. Kirja tarjoilee yhtäaikaa matkan kirjoittajan omaan sukuhistoriaan ja samalla avaa portin lukijan kulkea omin oivalluksin Annelin matkassa. Mieleen putkahtelee ajatuksia, jotka alkavat saada syvyyksiä. Muistumia hetkistä, jotka saattoivat olla välähdyksiä matkoista ajassa. Tai ajasta minussa. Tai geeniperimäni tallentamaa tietoa. Mistä minä voin tietää. Pakahdun ja yritän pysyä avoimena ajatusten virrata, minuun ja lävitseni. 

Mitä mielessä tapahtuu, kun annan ajatusten kulkea vapaasti. Voiko ajatusten virta johdattaa mieleni minne vain. 

Ihmisen tietoisuus ja sen eri tasot, universaalimieli, menneen elämän kokemukset ja muistot. Minne asti ihmisen muisti ulottuu. Kollektiivinen tietoisuus ja sen tarjoamat mahdollisuudet, tiedon siirtäminen sukupolvelta seuraavalle. Ihmisen henkiset aistit, selvätietoisuus, mahdollisuudet matkata ajassa tai ajasta riippumatta. Niin paljon arvoituksia vailla vastauksia. Vai onko niin, että vastauksia ei rohjeta nähdä.

Ilokseni ymmärsin, että tarina saa jatkoa. Tarinan- ja tiedonnälkäisenä jään odottamaan Annelin seuraavia matkoja. Minne lie ne minut, lukijansa kuljettavatkaan. Olen saanut käteeni punaisen langan pään. Alan keriä itseäni kohti oivalluksia. Avoin mieli on pakattu valmiiksi reissureppuun odottamaan tarinan jatkoa.



Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

8 kommenttia:

  1. Olipas jännittäviä ajatuksia. Tuo deja-vu on jo selitetty aivojen yhtäkkisen ohimolohkon toiminnaksi. Niin mielenkiintoisia nuo aikamatkat. Ja aika yleensäkin käsitteenä. Jospa kaikki aika on ympärillämme ja jos uskallamme alitajuisella, mielen valtavalla energialla koskettaa sitä, voimme päästä aikamatkalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Aika on käsitteenä hirveän mielenkiintoinen. Emme varmasti vielä tiedä kaikkea. Niin, maailmankaikkeus on täynnä samaa energiaa, me olemme sitä ja koko universumi. Miksemme voisi valjastaa mielemme energiaa ja suorittaa matkan ajassa. Mielestäni se voi olla mahdollista. Esimerkiksi itsestä irtaantumiskokemukset - ne liittyvät jotenkin siihen samaan asiaan. Mielen hallintaan.
      Jotkut sanovat, että höpö höpö, mutta emme me ihmiset tiedä kaikkea kaikesta varmasti.

      Poista
  2. Yhtään kirjaa en ole aikamatkasta lukenut. Ehkä nyt olisi aika. Kiitos kirjan esittelystä. Pari elokuvaa olen aiheesta nähnyt. Eivät oikein napanneet. Ajatuksena olisi kiehtovaa päästä matkalle menneisyyteensä ja korjata tekemänsä mokat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!
      Suosittelen tätä kirjaa! Lukiessa päässäni sinkoili monia ajatuksia. Itse tarina on ihastuttava, mutta se laajenee isommaksi lukukokemukseksi lukijan omien ajatusten siivittämänä.
      Olisi itselläkin muutamia mokia korjattavana, mutta kelläpä ei. Ehkä olemme niistä viisastuneet.

      Poista
  3. Tuosta kirjan nimestä vain tulee mieleen minun matkani Viipuriin, en muista mikä vuosi, mutta kesä kuitenkin, ennen Suomeen tuloa, kävin Viipurin torilla, satuin kävelemään yhden mummon luo joka myi auringonkukan siemeniä, ei mitään muuta, minä annoin mummolle kaikki loput ruplani ja suomen rahaa myös, siemeniä mä en tarvinnut, mutta mummo lähti siltä istuimelta kotia kohti, jälkeenpäin oli sääli tuota mummoa, varmasti oli aika vähävarainen, eihän siellä eläkkeetkään ole sellaisia kuin meillä, ei läheskään. Minulla on kova halu käydä vielä Viipurissa mm. monrepon puistossa, jossa olen kerran käynyt, en taida sinne koskaan enää päästä.
    Monesti tulee ajateltua niitä Neuvostoliiton ja Venäjän matkoja,
    niitä reissuja katson joskus videolta, kun tuli kuvattua kasetille.
    Tyttäreni on käynyt puolassa auschwitzissa, en pystyisi käymään siellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Sinulla on hurjan paljon kaikenlaisia kokemuksia elämän varrelta ja ihastuttava tapa kertoa niistä. Niinkuin tämäkin muisto auringonkukkamummosta. On hauska kuulla minkälaisia ajatuksia meidän kirjoituksemme saavat lukijoissa aikaiseksi. Jotkut asiat saattavat olla ihan unohduksissa ja sitten pulpahtavat mieleen jostakin ihan toisesta jutusta.

      Poista
  4. Niin no kiitos teille, mielenkiinnolla seuraan blogianne ja luen kaikki, taitaa olla terapeuttista että johonkin voin jotain pienen osan kertoa. Neuvostoliiton aikaiset matkat oli jännittäviä, nuori kun oli, ei osannut pelätä mitään, koin varmaan jotain sielun maailmassani Venäjää kohtaan, aina kun rajan yli menin, tulin surulliseksi Venäjän kansan puolesta, olin kuin osa sitä, luulen että tumma ulkonäkö tulee sieltä kaukaa suvusta, mummoni suku asui siellä, ja sukukirjasta 1600 luvulta asti luen erilaisia Venäjän kielisiä nimiä,vaikka karjala oli suomea joskus,
    siellä jossakin karjalassa on on haudattu äitini veli, joka paloi kun vaatteet syttyivät tuleen, oltuaan lapset yksin kotona.
    Eikä ihme että tuntui herkältä olla siellä, sillä Venäjän kansa on kokenut kovia aikoinaan, eikä heillä vieläkään ole sitä täyttä vapautta, eikä koskaan tulekkaan, ihme kuitenkin on että rajat aukesivat kymmeniä vuosia sitten, niin että sinne voi vaikka junalla nyt matkustaa.Venäjän kieli on myös kaunis, ja laulut ihan mahtavia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan itse tuon ajan, kun suomalaiset kävivät bussilasteittain reissussa Neuvostoliitossa. Itselläkin on tallessa noilta ajoilta saatuja tuliaisia. En ole kyllä itse koskaan käynyt Neuvostoliitossa enkä Venäjällä. En tiedä lähtisinkö sinne tämä päivänä.
      Venäläiset laulut ovat todella kauniita. Uralin pihlaja, Moskovan valot, Leningrad 🎵🎶🎵 vain muutamia mainitakseni. Niin kauniit melodiat.

      Poista

Kiitos kommentistasi!