sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Satavuotias lumen alla


Kylläpäs oli hautausmaalla järkyttävän paljon lunta. Näin keskitalven aikaan siellä eivät muutkaan ihmiset näytä paljoa vierailevan. Kuvassa olevaan hautakiveen on lokki onnistunut tähtäämään omat terveisensä ihan täysosuman muodossa.

Jos isäni olisi elossa, hän täyttäisi sata vuotta tätä kirjoitettaessa Ystävänpäivänä vuonna 2021.

Isäntä ehdotti, että kirjoittaisin isästä postauksen blogiin. Mutta enpä kirjoita. 

Isäni oli syntynyt aikana, jolloin oltiin juuri pääsemässä jaloilleen ensimmäisestä maailmansodasta. Siis todellakin, niin kauan sitten. Maaseudullakin joihinkin asumuksiin saatiin sähköt ja jopa puhelin. Toinen maailmansota oli vielä niin kaukana edessä päin, ettei sellaista osattu pelätä. 

Sodat muuttivat jokaisen suomalaisen elämän jollain tavalla. Niin kävi myös tälle tämän päivän satavuotiaalle, joka palveli aikanaan jatkosodassa. 

Isäni kuului siihen koulukuntaan, joka ei puhunut sotaan liittyvistä asioista koskaan mitään. Korkeintaan harvoille ja valituille. Meillä kotona kävi välillä iltaa istumassa naapurin vanha isäntä, joka ei saanut isästä juttukaveria sotamuisteluihin, vaikka sitkeästi yritti. 

Nyt vasta vuosien kuluttua satavuotiaan poismenon jälkeen olen osannut yhdistellä asioita. Harmi, etten tullut kysyneeksi tarkemmin parikymmentä vuotta sitten. Mutta olisin luultavasti jäänyt vaille vastauksia ja sotakertomuksia silloinkin. 

Isästä en kirjoita postausta koska arvelen, että hän ei sitä itsekään haluaisi. Matala profiili kaikessa toiminnassa oli hänen mielestään parempi. Hän ei osallistunut mihinkään harrastuksiin, seuratoimintaan, politiikkaan, metsästykseen tai muihin rientoihin aktiivisesti, paitsi nuorisoseuratoimintaan paikallisessa nuorisoseurassa aikanaan alle parikymppisenä, ennen sotia. Paljon aikaa vienyt työ ja kaikessa toiminnassa haitannut keuhkosairaus vähensi intoa osallistumiseen. Vähäinen vapaa-aika kului lepäämiseen.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.





12 kommenttia:

  1. Mun pappa kertoi kyllä vanhoista ajoista, joskus ne vähän sivusivat kyllä sota-aikaa! No, hän näki säännöllisesti painajaisia! Itki ja huusi unissaan! Äiti aina sanoi, että pappa näkee sotaunia! Eipä sitä tiedä! Ei kehdattu kysyä! Mun isä täyttää maaliskuussa 80 vuotta. 50 vuotta tehnyt sitten kuolemaa työtapaturman jälkeen! Lapsena oli rankkaa kun sen varjolla piti tehdä hirveästi kaikenlaista kotityötä ja olla h i l j a a! Totella mitä hulluimpia juttuja, mitä isä keksi kun on näet sairas mies ja voi kuolla koska vaan! No, tässä voi käydä vielä niin, että minä kuolen ennen! Eikös se oo joku semmoinen sanonta, että mikä p.... tappaisi!?! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Sota-aika on jättänyt niin paljon haavoja ja osa niistä jatkuu sukupolvelta toiselle jossain muodossa. Osa niin, ettei niitä välttämättä edes tiedosta.

      Poista
  2. Laitoin tänne kommenttini, eikö se ollut tullut ? vai eikö julkaista? ihan vain kysyn, ei tietysti ole välttämätöntä kaikkia julkaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pirjo, hyvä kun kysyit. Kommentti ei ole jostain syystä tullut perille asti. Kyllä kaikki asialliset kommentit julkaistaan. Laita tulemaan uudestaan vaan. Muistan hylänneeni vain kaksi kommenttia koko blogin pidon aikana. Toisessa etsittiin seksiseuraa ja toisessa lukija ei ollut selvästikin lukenut kuin otsikon, joka oli tahallaan vähän ja kieli poskessa kirjoitettu, jotta herättäisi huomion. Niin ollen hän ymmärsi koko jutun ihan väärin.

      Poista
  3. Minuakin harmittaa, etten aikoinani "tentannut" enemmän vanhempia ihmisiä heidän kokemuksistaan. Totta on tuokin, että moni asia avautuu nuoremmille vasta kertojien mentyä manan majoille. Eikä enää voi esittää tarkentavia kysymyksiä.
    Tuo vähäkin, mitä isästäsi kirjoitit saa minut ajattelemaan häntä arvostaen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Juuri näin. Nyt kun itsekin on ehtinyt elää vanhemmaksi, on tullut vastaan asioita, mistä olisi voinut kysyä, mutta kun ei silloin vielä osannut kysyä. Nyt ei enää ole keneltä kysyisi. Ja on asioita, joita nuorempana ihmetteli tai ne jäivät jostain syystä muuten vaan mieleen ja nyt vasta hoksaa, että jaahas se olikin tätä tai tuota.

      Poista
  4. Niin siinä luki että "kommenttisi on lähetetty", en sit tiedä minne se meni, mutta koitan muistaa mitä kirjoitin.
    Isäni syntyi 1922, ja on haudattu Siilinjärvelle Kuopion kupeeseen,
    joskus kun mennään sitä kautta itä-suomeen, niin vien kukan ja kynttilän. Isä siis oli kahdessa sodassa, niin ei ihmekkään että aivot oli riekaleina, olihan hän 20-25v., kun olisi edes jollekkin puhunut traumoistaan, mutta ei koskaan kotonakaan puhunut, helppoa oli tarttua pulloon, mut ei sekään lohtua tuonut, säälin kun koko elämä hänellä meni pilalle.
    Säälin myös kun loppu vaiheessa sairasti ja kärsi,
    kävin häntä katsomassa Kuopion sairaalassa,
    sitten sain puh.soiton työpaikalleni, että isä on kuollut,
    sisko kertoi että isä oli viime hetkillään pyytänyt äidiltä anteeksi,
    se oli kyllä yllätys, ehkä meiltä lapsilta oli vaikeampi pyytää anteeksi, no emmehän me enää niitä aikoja muistele.
    Ei me pystytä käsittämään miten vaikeita ja pelottavia aikoja sota aika on ollut,nuori sotilas rintamalla, pelko milloin kuula osuu kalloon tai sydämeen, äitien kipu, tuleeko poika takaisin,
    tuli silloin suomi100 ohjelmia katsottua, monta surullista tarinaa,
    sai silmät kostumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja pahoittelut vielä, että kommenttisi katosi jonnekin. Kiitos, että jaksoit kirjoittaa sen vielä uudelleen. Ja kiitos vielä, että jaoit isäsi tarinan. Kyllä sota-ajan muistot ovat varmasti karmeita. Toiset pystyvät ja haluavat kertoa niistä ja toiset taas haluavat pitää kaiken sisällään. Kullakin on tapansa käsitellä asiaa. Ja traumat siirtyvät varmasti vielä useamman sukupolven yli.

      Poista
  5. Omat isovanhempani olivat myös tuota ensimmäisen maailmansodan jälkeistä sukupolvea. Juuri viikonloppuna kävin puhdistamassa heidän hautakivet kun lunta oli taas satanut aika lailla. Itsekään en muista, että he olisivat juurikaan puhuneet sotaan liittyneistä asioista, liekö liian kivuliaita muistoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Uskon, että ovat olleet liian kivuliaita muistoja. Ja toisaalta, ehkä ne eivät ole miltään osin sellaisia mitä voi lapselle kertoa.

      Poista
  6. Kiitos postauksesta ja isäsi tarinasta, se oli mielenkiintoista luettavaa. Tänä talvena kyllä tuota lunta tuli hirmuinen määrä. Itsekin kävin usein puhdistamassa läheisten hautakivet täällä Porissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Aika vähän tässä paljastin isästäni, mutta varmaan sen verran, kuin hän itse olisi sallinut kerrottavan. Isällä oli neljä sisarusta, joista enää yksi on elossa. Vanhimman sisaren tarinoita on veljeni nauhoittanut häntä haastatellen ja saanut talteen arvokasta tietoa edellisten sukupolvien vaiheista. Kuten Kirstikin tuossa edellä kommentissaan totesi, meidän pitäisi osata kysellä asioita vanhemmilta ihmisiltä kun he vielä ovat elossa, mutta ei sitä välttämättä osaa tehdä, ennen kuin asiat ovat itselle ajankohtaisia.

      Poista

Kiitos kommentistasi!