Kuinka vallalle nauretaan

FT Janne Zareffin kirjoittama  uutuuskirja Kuinka vallalle nauretaan - Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa.

Janne Zareff on väitellyt journalistisesta komiikasta vuonna 2012 Jyväskylän yliopistossa. Väitöskirjassa tutkitaan sitä, miten komiikkaa voi hyödyntää journalismissa.

Kirjassaan Zareff avaa poliittisen satiirin merkitystä ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Maailmalla poliittista satiiria on harjoitettu kauan ja harjoitetaan nytkin lähes jokaisessa maailmankolkassa.
Sellaisissakin maissa, joissa sitä ei ihan ensiksi voisi odottaa, esim. Iranissa, Afganistanissa, Palestiinassa, Chilessä, Egyptissä ja Nigeriassa. USAssa, Kanadassa ja Australiassa tällä huumorin lajilla on vahva jalansija, Suomesta puhumattakaan, joka on suorastaan edelläkävijä. Mielelläni näkisin sen päivän, kun Pohjois-Koreassa harjoitetaan poliittista satiiria. Voi olla, että sitä saadaan vielä odottaa muutaman sukupolven yli.

Satiiri ja yleensäkin huumori journalismissa on vallankäytön väline. Se avaa uusia näkökulmia ja antaa ymmärrystä monimutkaisillekin asioille. Ja monimutkaistaa yksinkertaisia asioita. Tämä Zareffin kirja on EAn makuun vähän liiankin perusteellinen teos aiheesta.

Tykkäsin lukiessani palata muistelemaan nuoruuteni aikaisia satiirisia ja humoristisia tv-ohjelmia. 1970-luvulla vielä kotona asuessani en niistä ollut juurikaan kiinnostunut. Meillä katsottiin enemmänkin oikeita asiaohjelmia eikä satiirin kaltaista "hömppää". Ensimmäisiä viihdeohjelmia, joissa politiikkaakin käsiteltiin, oli Jatkoaika-niminen ohjelma, joka erityisesti on tullut kuuluisaksi siitä, että Mauno Koivisto vieraili siinä. Manukin oli supliikkimiehiä loppujen lopuksi.

Muita ensimmäisiä huumoriohjelmia olivat Tuulimylly, Piikkis, Me krokotiilit, Me sisiliskot, Matti’s show, Kyynelkanava, Pienet ympyrät, Perjantaipuolikas, Luule kanssamme, OMA, Orvokki, Tuhannen ja yhden yön tarinat.

Vuosikymmenten vaihteessa (1960-1970) Ylen tv-ohjelmistoa valvova ohjelmaneuvosto ei katsonut hyvällä poliittista pilkkaa ja niinpä satiiri vajosi lamaan vuosikausiksi. Nämä 1960-luvun varovaiset satiiriohjelmat olivat kuitenkin jo alkua nykyaikaisille ohjelmille, jotka ovat huomattavasti provokatiivisempia ja puuttuvat monimutkaisiin ilmiöihin ja herkempiin aiheisiin.

1970-luvun puolivälin jälkeen aloitti Veräjä-niminen sarja, Hepskukkuu sekä Ryydinkeksijät. 1980-luvulla nähtiin Älywapaa palokunta ja Soitinmenot, jotka EAkin muistaa jo hyvin. Hepskukkuunkin muistan nimeltä, mutta en itse ohjelmaa. Soitinmenojen jälkeen tuli Velipuolikuu, Tabu, Hymyhuulet, Hukkaputki ja Lapinlahden lintujen sarjat.

1990-luvulle tultaessa katsottiin Hyviä herroja ja Frank Pappa showta. Edelleen Iltalypsy, Itse valtiaat, Uutisvuoto ja Ihmisten puolue. 90-luvun alkupuolella tv-viihteen katselu on mennyt itseltäni sattuneesta syystä (lapset olivat pieniä) täysin ohi, enkä muista ollenkaan sen nimisiä sarjoja kuin Hohtohetki, Ö-studio ja Okeiko.

Huumorin ymmärtämisen tulisi olla osa medialukutaitoa ja se on tulevaisuuden merkittävä kansalaistaito, kirjoittaa Zareff kirjan lopussa.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / kirjan kansi
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Ei kaupallista yhteistyötä.
Blogin ja postauksen linkkejä saa jakaa.