Meillä on Ukon kanssa usein hauskoja keskusteluja. Meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja sitten ihan omia ja niihin liittyvät tietolähteet. Silloin tällöin toinen pääsee yllättämään toisen jollakin kummallisella tiedolla. Niinkuin nyt tänäänkin kävi.
Iltapäiväkahvilla kumpikin selaili jotakin lehteä ja vuorotellen kerroimme toinen toisillemme jotakin uutista. Tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Korona-asioita ei jaksa aina vatvoa, vaan hauskuutimme itseämme ja toisiamme pinnallisesti julkkisten tuoreilla kuulumisilla. Jutta ja Juha Larm ovat edelleen umpirakastuneita, ainakin lehden sivuilla sävy sävyyn pukeutuneina - mikä yllätys! Jos et muista, keitä he ovat, niin älä ole pahoillasi. Tiina Jylhä vaatii kolmen miljoonan hyvityksiä epäonnisista maskikaupoista - ai jaahas, eipä yllätä tämäkään. Laulava konstaapeli esittäytyy koko aukeaman jutulla, yllättäen...vaikka rakastikin elämää ihan komeasti. Ei viisastuttu, mutta viihdyttiin hetki.
Sitten Uko täräyttää jonkin vanhemman uutisen muistinsa sopukoista: "Ei saa sitten sadutkaan enää päättyä onnellisesti!" Ja mitä ihmettä tämä sitten mahtaa tarkoittaa. "Niin, muistatkos, kun oltiin lapsia ja sadut alkoivat sanoilla Olipa kerran...ja loppuivat ...ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka - niin ei saa enää satuja kirjoittaa." Uko lausuu.
Rupean heti hankalaksi ja vastustamaan tätä uutista. Sadun juttu ja pointti on juuri se, että ensin tulee tapahtuma, sitten seuraamus, rangaistus, jälkipuinti ja lopuksi: tittidii ja ta-daa, TIETENKIN monen mutkan, epävarmuuden ja murheen kautta onnellinen loppu.
Vaikka ei oikeassa elämässä aina niin mene, tuskin koskaan tai vain hyvin harvoin - että koettelemusten, vaivojen ja harmien jälkeen koittaisi takuuvarmasti auvo ja onni. Että kun aikasi vedät kivirekeä ja kynnät kyistä peltoa, niin palatsin saat ja prinsessan tai prinssin siipaksi.
Mutta eihän onni olekaan kiinni materiasta.
Opettavatko sadut siihen, että näin olisi ja onko se asia nyt kiellettyjen listalla. Että kaunis prinsessa tai 100 hehtaaria kuningaskuntaa takaa onnen.
Kyllähän saduissa palkitaan hyvällä mielelläkin. Kun tekee oikeita moraalisia tekoja, kunnian kukko laulaa ja äiti leipoo pullan palkaksi. Tämähän kuulostaa jo järkeen käyvältä.
Silloin kun olin itse satuiässä, olivat sadut usein näitä Olipa kerran -alkuisia ja The Happy End -loppuisia, mutta sitten oli myös julmia, opettavaisia satuja, joissa paha sai oman palkkansa ja hyvä omansa. Kuolema korjasi sadun pahiksen ja sitten muut olivat iloisia.
Sadut ovat varmasti aikansa lapsia ja kuvastavat lastenkasvatuksen meneillään olevia trendejä. Iltapäivä- ja viikkolehdet ovat nykypäivänä sadun korvikkeita aikuisille. On murhetarinoita, elämän kolhimien pelastumistarinoita, kuolemankielistä toipuneiden selvitymiskertomuksia ja kultahippusin koristeltuja rakkaustarinoita. Onnellisia ja vähemmän onnellisia. Lapsellisia ja aikuismaisia. Tilityksiä ja vannomisia. Sadunomaisia. Onnellisen lopun odotuksilla.
Millä muuten ihminen jaksaisi eteenpäin, jos edempänä ei häämötä jotakin onnellista. Kyllä saduillakin voi valaa uskoa siihen, että niin tulee tapahtumaan. Miltä se edes kuulostaisi, kun sadun reipas poika jäisi orvoksi, näkisi nälkää, olisi koulukiusattu, jäisi työttömäksi, naisi ruman ja ilkeän vaimon ja saisi häijyn anopin sekä typerät lapset. Rakentaisi talon, johon salama iskisi heti sen valmistuttua, ajaisi kolarin ja menettäisi ihan kaiken, sen ruman vaimonkin. Eikä sitten muuta kuin that's it. Oikeassa elämässä näin voi käydä, saduissa ei saa.
Kuva: Pixabay
Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!