 |
| Karin Mäkelä: Valkea voima Huumeäidin tarina |
Mikään ei ole äidille niin tärkeää kuin omat lapset. Paitsi joskus huumeet. Kun huumepiikki on arpeuttanut kyynärtaipeen ja koukku on tarpeeksi syvällä fyysisesti ja henkisesti, ei mikään mene yli huumeiden. Ehkä joskus ja joksikin aikaa, mutta huumeet ovat petollisia kavereita, ikuisia ystäviä. Pyrkivät takaisin, vaikka välit olisivat viilenneet ja yhteistyö olisi pistetty poikki. Alkoholisti on alkoholisti lopun elämää ja niin on narkomaanikin. Narkkari tai narkki.
Helppoa se on kirja lukea ja ihmetellä, miksi kukaan ottaa sen ensimmäisen piikin tai pillerin tai jauheen tai henkosen. Tai miksi kuiville päässyt riskeeraa elämän, omansa ja samalla lastensa, luullessaan, että homma on hallussa eikä se haittaa, jos pikkuisen arkea tai juhlaa terästää aineilla.
Helppoa se on tuomioita jakaa ja viisastella ja olla tietävinään paremmin ja mikä olisi parasta. Mutta jotenkin minä en vaan yhtään ymmärrä sitä huumevanhempien oikeutta lapsiinsa, joka ei taatusti katso lapsen etua. Narkkarivanhemmilla saattaa olla lapsia huostaanotettuina, mutta mitä sitten tapahtuu. Niitä syntyy lisää - huostaanotettaviksi ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten lapsia pallotellaan ees taas sijoituskodin, koulukodin, biologisten vanhempien alati vaihtuvien kotien välillä.
Lapsiko se saa toimia koetinkivenä, että kestääkö vanhempien päihteettömyys ja kuinka kauan tällä kertaa. Huumevanhemmille tuntuu syntyvän hinku lapsiinsa siinä kohtaa, kun lapset otetaan heiltä pois.
Lapset ikävöivät omia vanhempiaan, luonnollisesti. Lapset ovat vanhemmilleen lojaaleja - tietysti ovat. Mutta miksi ihmeessä näiden pienten ihmisten pitää kerta toisensa jälkeen kokea syviä pettymyksiä, kun vanhemmat eivät tulekaan sovittuun tapaamiseen, eivät voikaan viettää heidän kanssaan viikonloppua tai kun kotiloma päättyy kesken kaiken milloin minkäkin huumeiden käyttöön liittyvän syyn vuoksi.
Helppoa se on olla mielipiteissään jyrkkä. Mutta kyllä sen melkein maalaisjärkikin sanoo ilman minkäänlaisia sosiaalialan opintoja, että huostaanoton pitäisi pääsääntöisesti olla kertalaakista 18-vuotiaaksi asti kestävä ja narkomaanivanhemmille ehkäisyneuvontaa ja -toteutusta pysyvin tai purettavin keinoin. Ja tietysti muutakin apua.
Tämän kirjan luettuani ajatukseni osin vahvistuivat siitä, että lapsen oikeudet eivät toteudu, jos narkkarivanhempien toiveet ja oikeudet ovat tavallaan ensisijalla. He kuitenkin omalla käyttäytymisellään määrittelevät onnistuvatko tapaamiset, ovatko ne ylipäätään mahdollisia vai peruuntuvatko ne tai keskeytyvät. Mietin myös sitä, voiko lapsi koskaan olla tahtomatta tavata vanhempaansa. Vaikka sisimmässään sitä voisikin toivoa, niin voiko siltikään.
Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat, Pixabay
Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Turussa niinkuin monessa muissakin kaupungeissa on huumausaineen käyttäjiä nuoria, tyttäremme tunsi aika monia nuoria jotka käyttivät huumeita, heistä moni heidän tutuista on kuollut, yksi poika aloitteli, ja laittoi vahingossa yliannostuksen, hän oli vasta 19v.tuon nuoren elämä johti huumeitten kokeiluun tästä syystä, kun poika täytti 18v. äiti heitti pojan ulos, niinpä poika asusteli kavereitten luona, ja pian joutui huumeitten kans tekemisiin.Varmasti äidillä oli kovat syyllisyyden tunteet ehkä loppu elämän, tuosta tapauksesta on jo aikaa 20 vuotta. Siitä olen iloinen että omat lapset ei ole sotkeutuneet huume ja alkoholi maailmaan.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi!
PoistaHuumemaailma on niin monin tavoin rankka, että sitä voi vain toivoa, että sinne eksyneet pääsisivät sieltä jollain keinoin ja avuin pois.