Istun vuosien saatossa
hapertuneen rappulaudun päällä.
Istuinalustani on romahtamaisillaan
niinkuin koko maailmani.
Katson, mutta en ymmärrä.
Ruska värjää maisemaa
mutta minun maailmani on värejä vailla.
Sade ropisee,
tuuli humisee,
mutta minun korvissani
kohisee vain tyhjyys.
Suru kietoo minut
mustaan vaippaansa,
sieluni ja ruumiini.
Olen yhtä suruni kanssa,
antaudun sille,
en pyristele pois.
Vaivun kuin uneen
sen lohduttomaan syliin,
jossa tarjolla on vain
painajaisia ja pohjattomia
syövereitä.
Kuva: Pixabay
Tekstin ja kuvien luvaton kopioiminen on kielletty.
Miten kiehtova, surullinen runo. Tuli mieleen oma ajatukseni: musta noita soutaa mustaavenettä mustassa, syvässä joessa. Toivottavasti tuo runo on runo sinänsä, ettei sinulla ole noin kaikkivoipaa surua. Hyvää viikonloppua sinulle!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Surun väri on meillä musta. Sinunkin mielikuviisi surusta nousi mudtaakin mustempia kuvia. Jossain päin maailmaa valkoinen on surun väri.
PoistaMieleni päällä ollut suru on jo taakse jäänyttä, läpikäyty. Mutta tunnemuisto on vahva!
Joskus on elettävä painajaisensa läpi. Ohi ei pääse ja rimpuilu vain pidentää tuskan kestoa.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Se on juuri näin. Myrskyn läpi on mentävä, käytävä sen silmässä ja vasta sitten sen voi yrittää jättää taaksensa!
Poista