Äitiä ikävä

Luin Eero Huovisen kirjan Äitiä ikävä. Kirjassa hän palaa aikaan ennen syntymäänsä ja siitä eteenpäin aina äidin kuoleman jälkeisiin aikoihin. Matkan muistoihin hän tekee äidin ja isän käymän kirjeenvaihdon avulla. Miten ihanasti ja elävästi hän yrittää hahmottaa itselleen sen äidin, jonka menetti ollessaan vasta yhdeksän vuoden ikäinen.

Sanotaan, että pahinta, mitä voisi kokea, on oman lapsen menettäminen. Uskallan väittää, että oman äidin menettäminen lapsena on yhtä vaikeaa. Tätä en lähden enempää arvioimaan - asian ajatteleminenkin saa kyyneleet silmiin.

Eero jäi kahden veljensä kanssa elämään surunsa kanssa hukassa olevan, työhönsä uppoavan isänsä kanssa. Jo äidin lyhyen sairastamisen ajan lapset erkaannutettiin kohtaamasta tulevaa kuolemaa ja sitä seuraavaa surua. Niin oli ehkä tapana tuolloin. Mistä ei puhuttu, sitä ei ollut. Kuoleman jälkeen ei muisteltu yhdessä äitiä. Isä ei siihen surultaan kyennyt.

Eero Huovisen äidin kaipuu ja ikävä on ollut sydäntä särkevän suuri ja loputon. "Mitä äiti tähän olisi sanonut?" pohtii hän kerta toisensa jälkeen. Lapsena eikä aikuisenakaan hän ei yrityksistään huolimatta saanut isältään vastauksia äitiään koskeviin kysymyksiin.
Vasta isän kuolema avasi pääsyn menneeseen ja mahdollisuuteen tutustua äitiin, ehkä paremmin syvällisemmin isäänkin. Vaikka isä oli elossa, hän ei ehkä ollut niin läsnä, kuin olisi voinut olla. Mutta äitiä ei läsnäolevinkaan isä voi korvata. Äiti on äiti, isä on isä.

Toivon hartaasti, että Eero Huovinen on saanut kirjeiden lukemisen ja kirjan kirjoittamisen myötä mieleensä eläväisen ja lapsiaan rakastavan äidin muiston, koska sellainen kuva hänestä kirjan mukaan välittyi. Että Eero Huovisen äidin etsintä tuli määränpäähänsä, hän koki tuttuuden tunteita ja oivalluksia tutustuessaan äitiinsä vuosien päästä. Sellainen aavistus kirjan luettuani minulle syntyi ja toivon totisesti, että näin myös tapahtui.

Kirjan kieli oli sujuvaa ja kuvasi mainiosti 1950-lukulaista elämää, vaikka varsinaista ajankuvausta kirjassa on vähänlaisesti enkä niitä kaivannutkaan. Kappaleet olivat lyhyitä, lauseetkin lyhyehköjä ja koruttomia. Tyyli sopi aiheeseen erinomaisesti. Kirjaa oli miellyttävää lukea. Surullisesta pääteemastaan huolimatta kirjan sanojen väleistä pilkotti kuitenkin ilo ja valo, rakkaus ja kaipaus äitiä kohtaan.

Ilokseni huomasin vastikään, että Eeron pikkuveli Sakari on kirjoittanut kirjan heidän isästään, Isän kädestä. En tiedä kirjan lähestymistapaa aiheeseen, mutta kansi ilahduttaa minua. Siinä on sama kuva kuin Eero Huovisen kirjassa, isä esiin tuotuna. Aion pikimmiten lukea tämän toisenkin Huovisen kirjan.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.