Äiti meidän

 

Pauliina Aminoff
Äiti meidän
Tosielämän selviytymistarina

"Äitini oli hyvä äiti, sellainen, joka nauroi paljon ja oli mielestäni miltei aina hyvällä tuulella. Muistot, jotka minulle äidistä jäivät, ovat viisaasta naisesta, joka antoi matkaeväiksi neuvoja elämästä selviämiseen. Äidistä, joka kehumalla ja kannustamalla kasvatti minusta itsenäisen ja pärjäävän, hyvän itsetunnon omaavan lapsen, josta olisi tuleva hyvä kansalainen. Naisesta, joka harrasti ja oli aktiivinen, puuttui epäkohtiin ja pyrki vaikuttamaan paikallisen lastentarhan vanhempainneuvostossa lasten hyvinvointiin. Ja vaimosta, joka harrasti miehensä kanssa urheilua, matkusti paljon ja nauroi sitäkin enemmän."

Lapsena Pauliinalla oli ihan tavallinen perhe, johon kuuluivat isä, isoveli, pikkuveli ja äiti, joka oli ihana. Elämä oli tavallisen hyvää, ehkä astetta parempaakin - hänellä oli hyvä äiti. Kunnes Pauliinan ollessa 13-vuotias, äiti kuoli. Jäljelle jääneessä perheessä suru jäi leijumaan kaiken ylle, se ei laskeutunut tajuntaan eikä sitä käsitelty. Kaikki oli olevinaan niinkuin ennenkin. "Vain äiti oli poissa  eikä mikään ollut niinkuin ennen."

Äidin kuoleman jälkeen Pauliinalta ei juuri kysytty miten hän voi. Häntä ei asian tiimoilta nähty, kuultu, huomattu. Hänestä tuli läpikäymättömän surun ja tunteiden vuoksi turta ja mekaanisesti toimiva.

Onneksi oli kotiapulainen, naapuri ja varsinkin kummivanhemmat ja onneksi isä löysi uuden kumppanin, ennenkuin isän uusi sydänystävä viski ehti tehdä liikaa tuhojaan. Alkuun Pauliina oli isän uudesta tulevasta vaimosta innoissaan, samalla hän saisi sisarpuolen. Äidin äiti taas olisi uutta suhdetta mieluusti toppuutellut, olihan Pauliinan äidin kuolemasta kulunut vasta vuoden verran aikaa. Pauliina oli kuitenkin toiveikas. 

Mutta kun isän ja uuden vaimon avioliitto oli sinetöity, muuttui tahti toiseksi. Uuden vaimon taholta Pauliina sai kuulla tekevänsä, sanovansa ja olevansa aina vain väärin. Pian koitti sekin päivä, kun isä sanoi Pauliinalle, että tästä haluttiin päästä eroon. Pauliina saisi lähteä heti, kun täyttäisi 18 vuotta.

Odottaessaan täysi-ikäisyyttä Pauliinan elämää rajoitettiin, syömistä säännösteltiin, hänelle asetettiin mielivaltaisia rajoituksia, häntä rangaistiin milloin mistäkin ja miten milloinkin. Hän muuttui äitipuolelleen ja isälleen näkymättömäksi. Vuosien mittaan hän katosi itseltäänkin, mutta samalla kasvatti kaiken aistivat tuntosarvet.

Pauliinan elämä kotona oli yhtä varuillaan oloa ja ennakointia. Joskus harvoina hetkinä yksin kotona ollessaan hän liiteli vapaana huoneesta toiseen keijun lailla, mutta muutoin elämä oli luisumassa kohti äänettömyyttä ja näkymättömyyttä. Pauliina ikäänkuin seurasi sivusta mitä hänen elämälleen tapahtui. 

Sitten viha ja pettymykset alkoivat purkautua perheen ulkopuolella. Pauliina valehteli ja manipuloi, inhosi ja rankaisi itseään, vaati itseltään liikaa hyvityksenä siitä, että oli paha ihminen. Hän yritti näin tulla kuulluksi ja nähdyksi, mutta kukaan ei voinut uskoa, että mikään olisi ollut pielessä. 

Kuoltuaan Pauliinan äiti ei kadonnut Pauliinalta kokonaan. Jäljelle jäivät muistot ja salaiset taivastreffit, jotka jatkuivat pitkälle aikuisuuteen asti. Pauliinan muistoissa äiti ei kuollut, vaan jatkoi elämää Pauliinan kanssa ja unissaan Pauliina kulki äitinsä matkassa ihanassa puutarhassa. Pauliina hautasi äitinsä lopullisesti vasta ollessaan 35-vuotias. Rinnalla kulkenut uniäiti oli yksi Pauliinan selviytymiskeino oikean elämän kohtuuttomuuksien syövereissä.  Ja toinen, vielä tärkeämpi oli kummivanhempien tuki. Kuolinvuoteellaan Pauliinan äiti oli pyytänyt heitä huolehtimaan Pauliinasta.

Lukioaikoinaan Pauliina sairasteli ja tapasi useita lääkäreitä  psykologeja ja terapeutteja, joiden mielestä hän pärjäisi hyvin. Hänestä oli kasvanut suorittaja, joka sai asiat näyttäytymään normaaleina. 

Kirja kertoo tositarinan ja on nimenomaan  selviytymistarina, sillä on tällöin myös onnellinen päätös. Pauliina menestyy työelämässä ja lopulta ymmärtää, että onnistuu myös elämässään. Hän pystyy antamaan anteeksi ja lopulta oppii rakastamaan, myös itseään.

Ja saa toivomansa perheen: miehen ja tämän lapset ja yhden yhteisen. Omalle äidilleenkin Pauliina saa parinkymmenvuoden päästä tämän kuolemasta pitää kauniit hautajaiset ryhmäterapiassaan, jossa rinnalla olevat ihmiset surevat yhdessä hänen kanssaan. 

Suuri huomioi kirjan myötä kiinnittyy selviytymisen lisäksi itsensä kanssa hukassa oleviin vanhempiin, jotka tietoisesti ja osin tahtomattaankin aiheuttavat lapsen elämälle ja kehitykselle suurta vahinkoa. Puhumattomuus ja kohtaamattomuus aiheuttavat kauaskantoisia seurauksia, joista selviytyäkseen on löydettävä ymmärrys, pystyttävä anteeksiantoon ja armollisuuteen. Kokemaansa pahaa tai vääryyttä ei kuitenkaan tarvitse koskaan hyväksyä.

Tärkeäksi ajatukseksi kirjan myötä nousee myös varhaislapsuuden positiiviset kokemukset. Kuinka ne kannattelevat läpi vaikeidenkin aikojen. Muisto äidistä on kuin rukous, joka ehkä varjelee kaikkein pahimmalta. "Äiti meidän."

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat

Kursiivilla tekstillä lainaukset esitellystä kirjasta.

Kuuntelin kirjan BookBeatin valikoimista Usva Kärnän lukemana.

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.