Paperilla toinen

 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Kuuntelin muutama päivä sitten loppuun Emmi-Liia Sjöholmin kirjoittaman riemastuttavan dialogiromaanin Virtahevot, josta innostuneena latasin saman tien kuunneltavaksi hänen esikoisromaaninsa Paperilla toinen. Odotukset olivat tosi korkealla.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Harmikseni petyin, mutta vika ei välttämättä ollut kirjassa, vaan kuulijassa. En ehkä ollutkaan kirjalle parasta mahdollista kohderyhmää. Mutta kuuntelin kirjan kuitenkin loppuun ja loppua kohden se hieman paranikin. Alku oli teiniromaanin oloista, ja olinkin lopettaa kuuntelemisen heti alkuunsa, eikä asiaa yhtään auttanut lukija Usva Kärnän hieman minun korvassani lässyttävältä kuulostava ääni. Olen kuunnellut hänen lukemiaan kirjoja aiemminkin ja olen pitänyt hänen lukutavastaan ja äänestään, mutta tässä ehkä aiheen ja äänen yhdistelmä ei toiminut.

Tarina on kirjailijan omakohtainen kasvukertomus nuoruudesta pitkälle aikuisuuteen ja lopulta äitiyteen kerrottuna useassa aikatasossa. Elämä ei ollut hänellä helpoin mahdollinen, mutta onko elämä koskaan helppoa tai pitäisikö edes ollakaan. Toisilla on toisenlaiset kipukohdat ja kasvutarinat. Olen varmaan liian häveliäs, kun en pidä edellenkään vittu-sanasta varsinkaan naisen suusta kuultuna tai kirjoittamana tai muutenkaan räävittömästä, kaiken auki leväyttävästä tavasta kertoa esimerkiksi seksielämästä, panemisesta ja sekoiluista. Ehkä joku pitää, ja se ei ole minulta pois. Minulta itseltäni vain menee heti maku koko juttuun. 

Tästä kirjasta ei jäänyt minulle oikein mitään käteen eikä noussut yhtään suuria ajatuksia mieleen - ei edes omia muistoja nuoruudesta tai äitiydestä. Tekstin kuljettamisessa ei ollut mielestäni mitään erityisen hienoa, vaikka kirjaa on kovasti kehuttukin.  Mutta kuten alussa mainitsin, ehkä olen tälle kirjalle liian vanha tai vanhanaikainen. Ja odotin ihan liikaa.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat / BookBeat