sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Saat rakastaa kuoleman jälkeenkin




Vieraskynä: Sinikka Virolainen

Johtava diakoniatyöntekijä

"Toivon, että moni saisi kirjoituksestani lohtua ja tukea."


Poliisien tuodessa tiedon lapsemme kuolemasta pahin painajaiseni oli käynyt toteen.  Tieto rakkaan nuoren kuolemasta oli järkyttävä, ja se pysäytti elämäni kertaheitolla. Mielessäni oli vain kaksi asiaa: en kykene töihin ja haluan nähdä kuolleen lapseni. Koin elämäni siirtyvän kuplaan, mihin ei mahtunut muuta kuin kuolema. Kaikki muu tuntui etäiseltä ja jollekin muulle kuuluvalta.

Sain onneksi tukea paljon. Läheisiä ihmisiä tuli käymään, ja he olivat yhteydessä monin tavoin. He olivat minulle toisen maailman lähettiläitä, elämän jatkuvuuden edustajia. Tämän koin erityisen tärkeänä, vaikka voimani olivatkin rajalliset kohdata ihmisiä. Tipuin surun suohon, johon oli vaan suostuttava. Koin, ettei ollut vaihtoehtoja. Suru oli raastavaa, tuskaista ja ahdistavaa.

Aloin kirjoittaa kirjaa kaikesta, mikä liittyi nuoremme kuolemaan: tunteista, ajatuksista, aivan kaikesta. Syntyi monia runoja ja ajatelmia. Koin kirjoittamisen minulle luontevana ja helpottavana. Kirjoittamiseen mahtui lohdutonta itkua, mutta kiitollisuutta ajasta, jonka olimme saaneet yhdessä elää. Kiitollisuutta, että olin saanut rakastaa ja olla hänelle äiti.

Koin surun vuoristoradaksi, jossa suru on koko ajan kanssani, ja välillä vaunu kuljettaa niin lujaa vauhtia, että se on vain pelottavaa, ja vaatii voimia pysyä kyydissä. Sain kokea myös sen, että sureminen auttoi. Sain itkeä, elää surussani ja myös kokea helpotusta. Tukena oli mieheni, ja saimme käsitellä paljon asioita yhdessä.

Läheisten lähellä oloa ei korvaa mikään. Vaikka surevan lähellä joutuu kokemaan avuttomuutta ja osaamattomuutta, niin haluan rohkaista kaikkia, joiden läheisiä suru on kohdannut. Ole lähellä, se riittää, sinä riität! Haluan myös rohkaista surevia: suostu suruun, ja jonain päivänä voit kokea elämän jatkuvan.

Suosittelen lämpimästi myös hakemaan ammattiapua keskusteluapua tarjoavilta tahoilta. Itse pääsin lyhytpsykoterapiaan, jolla oli iso merkitys surun käsittelyssä. Seurakuntien sururyhmissä saa vertaistukea, mikä auttaa osaltaan surun käsittelyssä. Elämän voima kantaa meitä, vaikka itse emme aina saa tästä voimasta kiinni. Inhimillisessä ihmisyydessämme on niin paljon asioita mielen päällä, ettei mieli jaksa keskittyä.

Suru tarvitsee tilaa. Surun keskellä hengittäminen ja oleminen voivat olla ainoita, mitä jaksaa. Jumalan rakkaus ja lähimmäisten lähellä olo kantaa. Rakkaus ei koskaan kuole, eivätkä rakkaan ihmisen muistot. Saat rakastaa kuoleman jälkeenkin.






Kuvat: Sinikka Virolainen

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

Teksti on julkaistu Kirkonseutu-lehden verkkosivuilla 10.3.2022 sekä paperisena ilmestyneessä lehdessä Ajattelen ääneen -palstalla.


6 kommenttia:

  1. Luulen että tuon tyyppisiä kirjoja on montakin olemassa.

    Minulla on kirja johon on koottu kertomuksia vanhempien kertomana lapsensa menettäneet, esim.siinä eräs isä kertoo kolmesta pienestä pojastaan, he oli matkalla treeneihin, niin sivutieltä auto ajoi suoraan kylkeen, jossa pojat istuivat, pojat kuolivat heti, siitä on aikaa,se tapahtui turussa 80 luvulla, tiedän tuon perheen, myöhemmin heille syntyi vielä lapsia.
    Tietysti olisin voinut koko storin kirjoittaa..
    Sain tuon kirjan ystävältä siihen aikaan kun nuorin siskoni kuoli 16 vuotta sitten,37 vuotiaana.
    Siskon kuolema tuli yllätyksenä, täytyy sanoa että suruni oli toisenlaista, koska siskoni elämä pienestä lähtien oli selviytymis tarinaa, hän kärsi valtavasti lapsuuden aikaisista traumoista, niin että nuoruuskin oli yhtä tuskaa, hylkäämisen,ja epäonnistumisen aikaa, ja kun se kaikkein tärkein isän rakkaus puuttui, mistään ei pystynyt iloitsemaan, masennus oli joka päiväistä selvitä jotenkin yksi päivä kerrallaan.
    Ehkä kuolema on silloin helpompi kuin elämä, helpotus jollain tavalla meille kaikille sisaruksille, mutta äiti kaipasi nuorimmaista siihen asti kunnes itse kuoli n.3v.sitten

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!
      Kuolema voi joskus olla helpotus.
      Nuoren yllättävä ja äkillinen kuolema ei ole sitä koskaan. Se vetää voimattomaksi ja sanattomaksi! Siihen kulminoituu kaikki vääryys ja epäoikeudenmukaisuus!

      Poista
  2. Suru, tuo suunnaton tunnemöykky, se todellakin vaatii aikaa ja keskittymistä. Hieno teksti, tärkeä aihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!
      Mitä vaikeampi aihe, sitä enemmän niistä pitäisi puhua ja kirjoittaa. Siksikin on hienoa, että saimme julkaista tämän tekstin sivuillamme.

      Poista
  3. Kiitos Erikoiset asiantuntijat. Niin tuttua tuo teksti! Paljon samoja tunteita 22-vuotiaan tyttäreni kuolemasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!
      Voimia sinulle edelleen, kaikkiin päiviin ❤

      Poista

Kiitos kommentistasi!