Lähdettiin sitten Isännän kanssa pitkäperjantaina hakemaan hautausmaalta pois lyhdyt, jotka sinne pyhäinpäiväksi (muka) vietiin. Olemme vähentäneet hautausmaalla käymistä, koska sinne on kuitenkin jonkin verran matkaa ja meidän mielestämme poismenneitä voi muistaa muutenkin kuin kyöräämällä monta kertaa vuodessa (pyhäinpäivä, isänpäivä, itsenäisyyspäivä, joulu, äitienpäivä, syntymäpäivät ja kuolinpäivät) hautakivien viereen huonosti lajiteltavia hautakynttilöitä.
No kappas vaan, perillä selvisi, ettei siellä mitään lyhtyjä ollutkaan. Päätimme viime syksynä jättää jo vähän ränsistyneet lyhdyt kotiin ja vietiin vain kanervat ja havuja kotipihan kuusesta. Kuvakin oli puhelimessa vielä tallessa.
Teimme samalla pienen kävelylenkin hautausmaan ohi menevän tien vieressä kulkevaa pyörätietä pitkin, koska oli Haukkulin iltapäivälenkin aika ja siitä pidetään kiinni. Näistä maisemista olemme silloin tällöin ajelleet ohi, mutta auton ikkunasta ei ehdi tarkastella ympäristöä yhtä hyvin kuin kävellen. Keltaisen puutalon pihassa oli vanha navettarakennus, jonka pihassa tepasteli puolisen tusinaa ruskeita kanoja. Niillä ei ollut mitään aitausta. Autotielle niillä olisi ollut noin sadan metrin matka, joten aitaus oli ilmeisen tarpeeton. Haukkulilla oli pyörätien varressa paljon nuuhkittavaa ja tutkittavaa.
Kanojen hoitaminen oli toimiva järjestely äidin auttamiseksi ja tottahan siinä oli mukana myös kasvatuksellinen näkökulma. Piti oppia kantamaan vastuuta töistään ja elävistä olennoista. Kanat piti ruokkia aamuin illoin ja muutenkin katsoa niiden perään, että ne olivat terveitä ja hyvinvoivia eivätkä tapelleet ja nokkineet toisiaan. Kanoilla jos kenellä on konkreettisesti nokkimisjärjestys. Jos jollakin yksilöllä ilmenee joku vamma tai sairaus, niin toiset kyllä nokkivat sen raukan hengiltä, jos ei sitä ajoissa pelasteta.
Välillä kävi niin, että kanojen seuraksi otettu kukkopoika muuttui kesän mittaan vihaiseksi. Vihaisuuden täytyi olla jotenkin geeneissä, koska kanojen ja kukon kohtelu ja hoito oli joka vuosi tasalaatuista. Vihainen kukko on tosi hankala ja epämiellyttävä yhteistyökumppani. Jos sille kääntää selkänsä, se on salamana satavarmasti kintuissa kiinni ja nokkii pohkeita ihan julmasti. Joskus se saattaa jopa hypätä kynsillään persuksiin kiinni. Tilasta piti poistua selkäänsä kääntämättä ja yrittää näyttää ja kuulostaa uhkaavalta. Muistan, että jonakin kesänä kukko äityi niin vihaiseksi, että äidin piti ottaa pikkukanalan hoito ohjelmaansa, kun en enää uskaltanut sinne mennä. Äiti olikin varsinainen eläinkuiskaaja, joka pärjäsi kaikkien eläinten kanssa. Kanoista jotkut kesyyntyivät ja ne kerjäsivät silittämistä ja halusivat syliin.
Päivän ajaksi kanat pääsivät ulkotarhaan ulkoilemaan ja maata kuopsuttamaan. Sitä varten piti aamuisin avata niille reitti tarhaan ja illalla taas sulkea se. Öisin kanojen uhkana oli kettu ja päivisin kanahaukka. Toisinaan kävikin niin, että tällainen ei-toivottu vierailija oli käynyt. Kanahaukka oli pahempi, koska se hyökkäsi niin huomaamatta. Ketulta kanat pääsivät orrelleen pakoon. Ketun vierailun huomasi aamulla siitä, että kanat olivat nyrjähtäneet pois tolaltaan ja ulosmenoaukon verkko oli rikki. Syksyllä ne olivat siinä iässä, että alkoivat pikkuhiljaa tuottaa munia ja niinpä ne siirrettiin lämpimiin tiloihin vanhempien kanojen seuraan.
Ajelimme tarkistamaan, olivatko takkapuupinomme pysyneet pystyssä talven yli. Kävelimme pelloilla, joilla en ole käynyt muutamaan vuoteen. Haukkuli oli mukana ja se nautti taas retkestä koko vartalollaan ja nenullaan. Siellä oli niiiin paljon uusia ihania tuoksuja
Kotiin päästyämme paistoin iltapaloiksi gluteenittomia ja laktoosittomia lettuja. Retken saldona oli myös yksi löydetty geokätkö.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat, Pixabay
Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!