16.8.1977

Philipsin kasettisoitin teki viimeisen temppunsa. Yhtä venkoilua se oli ollutkin koko viikonlopun. Yleisradion rinnakkaisohjelman lauantai-iltapäivän Nuorten sävellahjan äänitykset menivät aivan pilalle. Baccaran Yes Sir, I can boogie ja Armin ja Dannyn Tahdon olla sulle hellä jäivät nauhoittamatta. Abbaa ja Harpoa olisi saanut äänitettyä, jos rakkine olisi toiminut. Sex Pistolsia en olisi tahtonut edes kuulla, mutta Freemanin Kaksi lensi yli käenpesän kuulin ensimmäisen kerran ja äänittämättä jäi. Smokiesta ei tykkää kuin yläastelaiset ja Taiskan Moi, moi vaan on äidin suosikkeja, mutta hänelle riittää, kun saa kuunnella sitä radiosta, joten ihan sama. Tuskin äiti osaisi kasettisoitinta käyttääkään. Ohjelman loppuun mennessä olin saanut rempattua kasettisoittimen joten kuten kuntoon ja ehdin äänittää Boney M:n Ma Bakerin, vaikka tietysti juontaja puhui taas lopussa päälle.

Mutta nyt soitin imaisi kasetin nauhan kunnolla sisäänsä. Juuri sen, jossa oli parhaat nauhoitukset. Ruttasi ja teki nauhaan veitsenterävät taitokset. Venytti ja ohensi lempikappaleet uuteen muotoon. Pyöritin kasetin hammasreunaista reikää kuusikulmaisella keltaisella lyijykynällä. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmäkulmiin, kun yritin saada ulostursunneen nauhan kelautumaan takaisin kasetin sisään. Turhaan. Pilalle meni.

Paska, paska vekotin! Pilipalimankka!

Isä ei raaskinut ostaa meille levaria, jossa olisi lp- ja kasettisoitin ja radio samassa. Hommasi pelkän käytetyn Philipsin mankan, jonka muka korjasi kuntoon. Puolikuntoiseksi. Tällä paskalla piti sitten yrittää pärjätä.

Äiti piti radion varattuna kaiken päivää. Kuunteli kotimaisen puolituntisen ja lähetteli sinne toivelistojaan. Yritin pienempänä saada äidin listalle mukaan Mustan kissan tangoa, mutta se ei kuulemma käynyt päinsä. En sitten esittänyt muita toiveita. Äidin kuunnellessa ohjelmiaan radion ääni koveni aina, kun siellä soitettiin Metsäkukkia ja kun Lakeuden kutsu tuli, äiti itki. Olin niinkuin en olisi muka huomannut.

Minulla oli vain muutama Basfin mustaoranssi ja kaksi Philipsin punavalkoista kasettia ja nyt yksi oli taas pois pelistä. Muutenkin jouduin pelaamaan kasettien kanssa. Parhaat musat säilytin, mutta uudet hitit nauhoitin vanhojen ja tylsien päälle. Kotelot olivat hajonneet, Suosikista ja Helpistä leikatut paperiset kotelonkannet kulahtaneet kauan sitten.

Stop kautta eject -painike oli jumittanut jo monta kertaa. Kasettipesän kansiläppä piti aukaista kynällä. Kynä oli aina pidettävä kasettihommissa muutenkin lähettyvillä. Kappaleiden nimet kirjoitin lyijykynällä kasettikotelon kanteen. Päälleäänitettyjen nimet häipyivät uusien alta ja lopulta teksti oli yhtä sotkua. Isä sanoi, että kasettipesän läpän voisi ottaa kokonaan irti, toimisi kuulemma ilmankin. Miten vaan, uutta soitinta ei taida tähän huusholliin tulla, vaikka Kekkonen alkaisi laulaa.

Ja nyt tämä saakelin vehje kosahti.

Saisinpa nyt sellaisen laitteen, jossa kultaisilla kohokirjaimilla lukisi Philips ja Hi-Fi ja De Luxe. Nappulat toimisivat ja rynkytys loppuisi. Lp-levyt kiiltelisivät ja neula palautuisi levyn päältä hienosti takaisin pidikkeeseen. Kasettipesä ei söisi enää ainuttakaan nauhaa kitusiinsa.

Turhaan yritin saada kasettia vielä kerran kuntoon, ei se nauha enää kelautunut. Nostin paskavekottimen naurettavan nuppipäisen antennin pystyyn ja käänsin paskanruskean vehkeen radion puolelle.

”Juuri saamamme tiedon mukaan Elvis Presley on tänään kuollut 42 vuoden ikäisenä!”

Ja sitten alkoi soida My way.

Tämä postaus on yksi Luovan kirjoittamisen vimma ja vapaus -kurssimme kotitehtävä, jossa piti kirjoittaa tarina, jossa kytkeytyy toisiinsa iso ja pieni käänne. Kotitehtävän toteutus oli ilman kuvia.

Lue myös toisen Erikoisen Asiantuntijan kotitehtävä: Kaksi isoa ja kaksi pienempää

Ja postaus kurssistamme: Luovan kirjoittamisen kurssimme vapaus ja vimma


Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.