Mökkipihaamme reunustaa istutettu koivikko. Kauniita, suoria, valkorunkoisia koivuja.
Paitsi yksi, joka on jo monta vuotta rumentanut silmiämme oudon käyrällä rungollaan ja muhkuraisella muodollaan. Mustakin se on kavereihinsa verrattuna.
”Pitäisi kaataa tuo rumilus” ollaan todettu Ukon kanssa joka kevättalvi. Mutta aina se on jäänyt suunnitelman asteelle.
Tänä keväänä tilasimme lautakuorman paikalliselta sahalta, jonka omistaja toimitti laudat pihaamme saakka. Tavan mukaan tarjosimme hänelle pihakahvit ja turistiin niitä näitä. Puhe kääntyi tyypilliseen suuntaan, eli puihin ja pihallamme kasvavaan koivikkoon.
”Olettehan tietoisia, että teillä on kultakimpale tuolla koivikon laidassa”, kysäisi sahanomistaja.
Meillä ei kummallakaan latva leikannut eikä tuohi syttynyt. Oltiin varmaan sen näköisiäkin, että lisävalaistusta tarvitaan.
”Niin, tuo on visakoivu, tuo lengollaan oleva tummempirunkoinen”, jatkoi tämä asiantuntija.
Vielä ihmetytti tuo lenko-sana, mutta tummarunkoinen paljasti. Se meidän rumilus!
”Jo vain, siitä voi saada hyvän hinnan, kilohintaan sitä kaupitellaan ja parhaimmillaan neljä euroa kilolta” tämä sai kilikellot kilkattamaan ja hedelmäpelin pyörimään, euronkuvat silmissä välkkymään.
Ukon kanssa mietittiin puuasiantuntijan poistuttua paikalta, että vielä kun se tovin kasvaa ja kilomäärä kasvaa, niin sitten räjäytetään pankki.Ihan eri silmin sitä kullitettua koivua nyt katsellaan. Onhan se kaikessa (rahan)arvossaan sentään kaunis katsella, kuitenkin.
Oma kokemus sai miettimään, miten moni asia ja ihminenkin kaunistuu ja komistuu, kun sen rahallinen arvo on jossain määrin merkittävä ja laskettavissa oleva. Ihminen kaikessa ahneudessaan taitaa joskus unohtaa sen, mistä ihan oikeasti pitää, jos tarjolla on jotakin tienestiä.
Julkkismaailmasta tulee monesti mieleen yhdistelmä, jossa on omaan makuuni rumahko, vanhahko mies ja kaunis, nuori nainen. Josta väistämättä tulee mieleen, että jollei tuo mies nyt sattuisi olemaan se hjallisharkimo tai isodee tai jokumuu paksun massipussinsa kanssa, niin tarina sielunkumppanuudesta vetäisi kyllä täyden vesiperän. Mutta kyllä se näin on, että takataskussa pullottava lompsa tai paksu tukko tuohta povitaskussa komistaa rumemmankin sulhaskokelaan.
Sama koskee kaikenmaailman eeroaarnioiden tai alvaraaltojen klassikkokamaa, jotka kaikessa epäkäytännöllisyydessään aina vaan saavat arvostusta sisustusmaailmassa. Pallotuoli on sisutuslehden sivulla hauskan näköinen, mutta mietipä sitä omaan olohuoneeseen (ellei se satu olemaan kunnon sali). Siihen mahtuu yksi istumaan, mutta käytännössä se vie tilan monen hengen sohvalta. Entäpä ne omituiset mikkihiirenkorvaa muistuttavat valaisimet. En kyllä huolisi moista edes vaatekomeroa valaisemaan. Kenen silmää oikeasti miellyttää Harri Koskisen Block-lamppu? Tai Aalto-maljakko missä tahansa koossa. Itselläkin näitä kaapin perukoilla pölyttymässä useampia. Tai Artekin Mademoiselle? Kauhean huono istuttavaksi, kun ei oikein ole pöydän ääreen sopiva, muttei ole oikein lepotuolikaan. Tai Artekin Aalto tarjoiluvaunu? Ei hivele silmää kulmikkuudellaan ja pyöriikö se pyörä edes siihen parin tonnin hintaan, jotta voisi tarjoiluvälineenä käyttää ja rullata vaikkapa Klaus Haapaniemen Iittalalle suunnittelemat kamalat Taika-astiat Habitatin Kilo -klassikkopöydän ääreen, jossa hinta ei korreloi ulkonäön eikä käytännöllisyyden kanssa. Pöydän päätyyn ei voi edes sijoittaa istuimia päätyjalan vuoksi. Tai ovatko Arne Jacobsenin Muurahaistuolit oikeasti hintansa väärtit, mukavat istua ja käytännölliset käyttää.
Kun joku tuote tai sen tekijä saa nimeä (usein tietysti ansaitusti) jostakin tuotteesta ja siitä tulee klassikko, se ikään kuin vaatii yleisen hyväksynnän ja arvostuksen kauniiksi tai komeaksi riippumatta siitä mitä henkilö oikeasti itse tuotteesta ajattelee. Ei oikein tohdi olla eri (omaa) mieltä tai ainakaan sanoa sitä ääneen.
Marimekon Unikko-kuosi on ”ihan kiva”, mutta joka paitaan ja paikkaan tungettuna alkaa pikkuhiljaa kyrsiä. Kaikki väriyhdistelmät ja käyttötarkoitukset on pikkuhiljaa nähty ja olisi aika siirtyä uusiin kuvioihin. Unikko-kuosi laatikkomallisessa mekossa ei ole eduksi ainakaan omalla kropallani, mutta kyllä se lookin kaunistaa, kun se on Marimekkoa.
Sama ilmiö nykytaiteessa. Kuutti Lavosen grafiikka, Reidar Särestöniemen lappiaiheet, Soile Yli-Mäyryn räiskyvät öljyvärityöt, Sebastian Isokankaan abstraktit akryylityöt. En ottaisi näistä mitään seinälleni, mutta jos joku tarjoaisi taulua minulle, niin ottaisin sen ahneuksissani toki vastaan. Raha sokaisee, mutta taidetta se minun silmissäni kaunista eikä kyllä koltun kuosiakaan.
Finlandia-palkitut romaanit ovat hyvä esimerkki yleisen ja ylhäältä annetun mielipiteen voimasta. Lukuharrastuksestani huolimatta ei uppoa kuin hammasta purren ja onko se lukemisen perimmäinen tarkoitus. Kun kirja on saanut mainetta ja kunniaa, onko sen silloin miellytettävä jokaista lukijaa. Samoin kriitikoiden ylistämät elokuvat, joissa arvostelu yleensä toimii päinvastaiseen suuntaan. Mitä enemmän kehua, sen huonompi elokuva tavallisen töllöttäjän näkökulmasta. Mutta arvostelu vääristää omaa arvostelukykyä ja hyväksi arvioitu on yleinen mielipide ja kuka uskaltaa muuta väittää, niin nenästä väännetään.
Tulee mieleeni myös meille peruna jäänyt ryijy, joka on iät ja ajat roikkunut perintömökin seinällä. Ruma kuin mikä. Enkä ikipäivänä olisi edes ajatellut enkä kuvitellut, että tahtoisin sitä mihinkään omaan rakennukseen esille. MUTTA kun tulin jossain vaiheessa kurkanneeksi ryijyn kääntöpuolelle ja löysin sieltä hakaneulalla kiinnitetyn lappusen, josta löytyi ryijyn tekovuosi ja tekijätiedot ja nopealla googlauksella selvisi ryijyn mahdollinen arvo, niin JO VAIN muuttui ääni kellossa. Mikä ettei…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!