Jaxuhali ja muuta turhaa älämölöä

Tiedättehän sen ilmiön, kun joku ilmaisee somessa tunnetta jollakin emojilla kertomatta asiasta yhtään enempää.

Vain surullinen naamakuva, särkynyt sydän tai itkevä pää.

Tai kun kirjoitetaan vain: ”Tätä se tiesi” tai ” Kiitos kun oli enkelit matkassa”.” tai ”En jaksa enempää”… tai… ”Yksi mätä hedelmä pilaa koko korillisen”.

Eikä siinä mitään, mutta sitten se älämölö alkaa.

Kysymysmerkkejä.

Sydämiä.

Särkyneitä sydämiä

Kyynelsilmiä.

Tsemppejä.

”Mä niin tiedän” -kommentteja.

Jonka jälkeen uusia kysymysmerkkejä.

Jaxuhaleja.

Kirjoittaja vaikenee. Menee minuutteja. Menee tunteja. Pahimmillaan (tai parhaimmillaan) ei ehkä koskaan palaa asiaan. Asia unohtuu.

Kunnes tulee uusi päivitys.

”Kiitos kaikille mukana olijoille. Ilman teitä en olisi selvinnyt.”

Jonka jälkeen.

Sydämiä. Peukkuja. Sydämiä. Peukkuja.

Kysymysmerkkejä.

Joihin kirjoittajan osalta vastaukseksi taas pelkkää tyhjää.

MITÄ HITTOA TÄMÄ ON? Sentään aikuisista ihmisistä on kyse. Mikä on kirjoittajan taka-ajatuksena? Saada huomioita? Saako hän tuskaansa tällä avun? Onko jaettu huoli, jota vain hieman raotettu, pienentänyt omaa ahdistusta.

Tulee mieleen satu paimenesta, joka yksinäisyyttään huuteli, että susi on kimpussa, jotta saisi väkeä paikalle. Aikansa ja useaan kertaan turhaan huudeltuaan, tuli oikeasti susi paikalle. Hätähuuto taas ilmoille, mutta ketä se enää kiinnosti. Oli tullut tyhjää huudeltua niin moneen kertaan.

Ja vielä: jos on oikeasti hätä, kenelle tulee mieleen vihjailla siitä somessa? Olisiko sellaiseen voimia tositilanteessa. Onko järkevääkään jakaa omaa tai läheisen murhetta julkisesti. Mitä laittaisit työpaikan ilmoitustaululle tai mitä kirjoittaisit sanomalehden yleisönosastolle - kun pitäisi huolella miettiä viestiä, kiikuttaa se vanhanaikaisesti postiin. Matkalla voisi tulla mieleen, että taidanpa kulkea postilaatikon ohi ja kotona repiä koko kirjeen.

Ehkä kyseessä on tarve saada huomiota. Niinkuin pikkulapsilla on tapana tehdä, jos huomio itsestä on siirtynyt toisaalle. Tehdään joku typerä temppu, niin huomio palaa itseensä, hinnalla ja keinolla millä hyvänsä.

Suruporno. Se on se toinen ääripää. Kun jaetaan omaa tai toisen vaikeutta ilman mitään häveliäisyyttä tarkoituksena saada hetken huomio itseensä. Leväytetään yksityinen päiväkirja kaikkien luettavaksi. Jaetaan surusanomaa kaikelle kansalle ja levitetään viestilappuja jokaiselle ilmoitustaululle. Mässätään sitten hetken aikaa aiheesta porukalla ja koetaan kevyttä yhteenkuuluvuutta. Surulliseksi tämän tekee se, että hetken päästä asia ei enää kiinnosta ketään, koska uutta, kovempaa materiaalia pukkaa tuutista. Mitä jää jakajalle. Tyhjä olo, tyhjä mieli. Millä sen nyt täyttäisi.