Kun aikani on mennä eli vedän töpselin irti elämän pistorasiasta. Kun heitän lusikan nurkkaan ja lähden menemään jalat edellä, ehkä saappaat jalassa. Kun nukahdan viimeisen kerran ja alan nähdä ikiunta. Kun potkaisen tyhjää ja tieni vie taivaaseen. Kun siirryn rajan toiselle puolelle ja saavun manan maille. Kun maallinen majani hapertuu ja energiani yhtyy universumin energiaan. Kun sieluni vilahtaa taivaaseen. Kun tulen maaksi jälleen, tomuksi tomujen erämaahan. Kun tuuli käy ylitseni, eikä minua enää ole
Kun siis kuolen.
Aikanaan synnyin, elän elämääni, aikanaan kuolen. Luonnollinen kiertokulku, myös sen loppu. Miksi sana kuolema pitää korvata kiertoilmaisuin. Syntymä on yhtä ihmeellinen ja raju kokemus, mutta siitä voidaan puhua suoraan, oikeilla nimillä. Miksi kuolema pitää vaimentaa ja himmentää peitesanoin.
Tuttu lasten iltarukous on minusta kammottava. Älköön tästä pahastuko, jotka tätä käyttävät.
"Levolle lasken, luojani,
armias ole suojani.
Aamulla, jos en nousiskaan,
taivaaseen tule noutamaan."
Hirveän pelottavaa lapsena käydä nukkumaan, jos noin vaan yhtäkkiä kävisikin niin, ettei heräisi. Vaipuisi siihen niin sanottuun ikiuneen. Ja joku tyyppi noutaisi matkaansa äidin ja isän luota. Meillä oli kotona käytössä toisenlainen, suojaa tarjoava iltarukous, jonka luimme iltaisin myös omien lasteni kanssa. Oliko se sitten tätä parempi, en tiedä - mutta siinä ei arvailtu mustahuppuisen yöllisellä mahdollisella vierailulla.
Omat iltarukoukseni ovat tätä nykyä toiveita, että asiat menisivät hyvin. Lapsilla, läheisillä ja itselläkin tietysti. Toivomuksia yläkertaan, maailmankaikkeudelle tai kohtalollemme. Tiedä sitten, kuuleeko kukaan - mutta tuleepahan lausuttua hartaimmat pyynnöt ääneen tai mielessä. Myös se, ettei viikatemies tulisi tänäkään yönä kolkuttelemaan.
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!