tiistai 18. tammikuuta 2022

Inhoan vihaamista

Kielen käyttö muuttuu aina vaan kovemmaksi. Minusta viha-sanan saisi melkein poistaa kokonaan suomen kielestä. Se on tosi voimakas sana. Ärsyttää, kun jossain lehdessä tai varsinkin somessa kirjoitetaan, kuinka joku vihaa vaikkapa omia hiuksiaan tai vihaa sitä tai vihaa tätä. Tai vaikka ”mutsia”. Ehkä sana on kuitenkin eniten teinien käytössä. 

Vihapuhe on myös uusi muotisana ja sitä korttia käytetään helposti. Jonkun toisen lausunto on hyvin helposti ns. vihapuhetta, vaikkei niin olisikaan. 

Aloin oikein varta vasten miettimään, mitä tai ketä mahdollisesti vihaan. Enkä kyllä keksi yhtään mitään enkä ketään. Aihetta kyllä voisi löytyäkin. Aika ahdistavaa olisi kokea jatkuvasti vihan tunnetta jotakin tai jotakuta kohtaan. On toki paljon asioita, joista en vain pidä tai inhoan niitä, syystä tai toisesta. Mutta sellaiset asiat voi karsia ja sulkea pois elämästään, jos mahdollista.  

Jos jotakin olen inhonnut, niin joitain asioita aikanaan koulussa. Mutta siinä iässähän monet asiat koetaan ja tunnetaan tarpeettomankin voimakkaasti. Inhosin koululiikuntaa, enkä varmasti ole ainoa. Olen siitä traumasta postannut tänne aikaisemminkin. Olisin toivonut, että koululiikunnassa olisi esimerkiksi opeteltu kunnolla erilaisia hiihtotekniikoita sen sijaan, että hiihdettiin pää märkänä keskellä koulupäivää kilometrikaupalla, eikä jäänyt kunnolla aikaa suihkussa käymiseen. Ruutuvihkoon piti merkitä joka tunnin jälkeen, montako kilometriä oli hiihtänyt. En tiedä, huijasiko siinä kukaan, ehkä ryhmän sisäinen paine ja toinen toisensa vahtiminen esti sen. 

Kaikki kilpailullisuus olisi pitänyt olla koululiikunnasta poissa ja mieluummin tutustuttaa ja innostaa oppilaita eri lajeihin. Ja esimerkiksi opettaa, miten lentopallossa syötetään niin, ettei käsi tule ihan pirukseen kipeäksi. Ja erilaisten pallopelien sääntöihin olisi voinut perehtyä paremmin, vaikka ihan luokkahuoneessa oppitunnilla. Sen sijaan opettaja kertoi päällisin puolin säännöt tunnin aluksi ja sitten vaan tekemään ja sähläämään. Mitään lajia ei opittu kunnolla. 



Samoin olisi voitu opiskella, miten eri liikuntamuodot vaikuttavat ihmisen kroppaan. Mikä kohottaa hapenottokykyä ja mikä kasvattaa habaa ja muita lihaksia. Kehonhuoltoa olisi voitu myös opetella, mutta ehkä siitä ei vielä silloin noin sata vuotta sitten tiedetty paremmissakaan piireissä. Myös yleistietous urheilusta ja kilpaurheiluun liittyvä historia olisi ollut hyvää tietoa. Missä ja miten mikäkin laji on kehittynyt kilpaurheiluksi ja ketkä missäkin lajissa ovat pärjänneet. Kaikki tällainen olisi hyvää yleissivistystä ja olisi saattanut innostaa erilaisten lajien pariin harrastamaan. Tai edes penkkiurheilemaan. Motivaatiota olisi voinut lisätä, jos olisi järjestetty eri lajeihin kokeilumahdollisuuksia esimerkiksi yhteisenä koko koulun liikuntapäivänä. 



Pesäpallonkin sääntöjen kunnollinen tunteminen jäi koulussa melko hataraksi. Nyt kun olen sattuneesta syystä seurannut lajia läheltä kohta 40 vuotta, olen todennut, että ne olivat kaksi ihan eri lajia, koulun pesäpallo ja oikea pesäpallo. Pesäpalloa katson mielelläni katsomossa, mutta en juuri muita lajeja. Nimenomaan siksi, että en tunne niitä tarpeeksi hyvin. Enkä enää jaksa kiinnostua.

Suunnistus se koulussa vasta metkaa oli. Mitään hajua ei jäänyt, miten kompassia kunnolla käytetään. Rastit oli lähes poikkeuksetta piilotettu johonkin kivenkoloihin, ettei niitä varmasti kukaan löydä. Vielä kun maasto oli joka paikassa jokseenkin saman näköistä, oli eniten tekemistä siinä, että osasi tuoda edes itsensä ajoissa ennen pimeän tuloa pois metsästä.



Telinevoimistelu oli ehkä kuitenkin se suurin inhokki. Kärsin korkeanpaikan kammosta. Jos pitää kiivetä vaikka tikapuilla parin metrin korkeuteen, pitää todella keskittyä, ettei joudu paniikkiin. Niin ollen puomilla keikkuminen ja köyttä pitkin kiipeäminen olivat minusta aivan hirveää ja turhaa touhua. Vielä kun sai olla ihan satavarma siitä, että tässä ei nyt justiinsa ole mikään seuraava Nadia Comaneci puhkeamassa kukkaan.



Puomilla piti kyykkiä ja koukkia toisella jalalla lattiaa kohti ja köyttä pitkin kiivetä mieluummin kattoon asti, joka oli jossain 3-4 metrin korkeudessa. Ehkä näillä oli tarkoitus harjoittaa tasapainoa ja motoriikkaa, käsivoimia ja rohkeutta. 



Paljain jaloin piti olla ja ties mitkä jalkasienet saivat levitä rauhassa. Vuorotellen jokainen joutui jumppasalin lattian ”pesemään” jumalattoman isolla lumikolan kokoisella puisella työkalulla, johon oli kierretty hirveän suuri lattianpesuriepu. Sitä kasteltiin varmaan koko päivän ajan siinä samassa paskaisessa vedessä. Kukaan ei ollut sanonut, että sen veden voisi vaihtaakin välillä. Tai ehkä oli, mutta ei sitä kukaan viitsinyt vaihtaa. Ja tuskinpa siinä mitään pesuainettakaan oli. 



Yhtenä kesänä kävin kesälomalla tenniksen alkeiskurssin, jonka vetäjänä sattumalta oli liikunnanopettajamme. Tenniksestä tykkäsin. Seuraavaan todistukseen sain liikunnasta ysin, sen ainoani, jonka sain liikunnasta. Ja kurssilla tuli opittua tenniksen kummallinen pistelasku ynnä muut säännöt. Siitä olin kiitollinen. Mutta nekin ovat jo ehtineet enimmäkseen unohtua. 

Aikuisiällä olen vapaaehtoisesti harrastanut sellaisia lajeja, joita ei koulun liikuntatunnilla tehty ollenkaan tai hyvin vähän. Uintia, kuntosalia, step-aerobiciä, spinningiä, joogaa, pyöräilyä ja kävelyä, joskus vuosia sitten vähän juoksuakin. Juoksua sen verran, että yhden kerran innostunut juoksemaan oikein numerolappu rinnassa. Mutta siitä on kohta 20 vuotta. Siitä tuli kyllä ihan urheilijafiiwinki. Sitä eniten ihmettelin, etten ollutkaan sillä kertaa hitain ja joukon viimeinen. 

Muu perhe on juoksennellut enemmänkin, molemmat tyttäretkin puolimaratonin ja Isäntä useammankin kokomaratonin. Muutama vuosi sitten hankin kuntopyörän, jolla voi ajaa millä tahansa säällä. Ei haittaa tuuli eikä sade eikä muu liikenne. Ei tarvitse käyttää kypärääkään eikä pelätä kaatumista eikä eksymistä. Pyörän satulaan voi hypätä vaikka kymmeneksi minuutiksi ja olet aina perillä.


Mistähän johtuukin, että muun muassa hiihto ja suunnistus eivät ole tulleet mieleenkään, vaikka kotikaupungissa olisi molempiin loistavat mahdollisuudet. Olisiko koululiikunnan ansiota, etten pidä niistä. Saatan jopa inhota, en kuitenkaan vihata.

Kuvat: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty. 



10 kommenttia:

  1. Tuota vihaa on tietysti monenlaista, ohimenevää, mutta sellainen viha joka kasvaa koko ajan ihmisessä, on pohjalla pitkään hautunut katkeruus jotain ihmistä kohtaan, niinkuin on nähty järkyttäviä tekoja suomessakin, viha ei ole tullut hetken mielijohteesta.

    Samoin inhota ja vihata ovat 2 eri asiaa, kouluaikana montaakin asiaa inhosin, just se jatkuva hiihtäminen ja pesäpallo, samoin sisäliikunta,muita liikuntamuotoja ei ollut, x kesällä koko koulu kävi järven rannalla retkellä, mutta siihen aikaan koulut oli köyhiä, kirjat kierrätettiin, ja omat eväät piti olla, siihen aikaan minun koulu muistutti sadistista laitosta, siitä olenkin joskus kirjoittanut.

    Mietin tässä että en ole kyllä koskaan vihannut ketään, enkä haluakkaan, enempi on ollut sitä kiukkua asioista mistä olen ihan eri mieltä.
    Niinkuin esim.aamu tv.otsikoista luin että norjan joukkomurhaaja saatetaan päästää ehdonalaiseen,joka ei muutenkaan saanut paljon vankeutta, mutta sirhan sirhania on pidetty yhden ihmisen tappamisesta yli 50 vuotta vankilassa,
    vaikka onkin eri maa.

    Katkera saatoin olla teini-iässä, mutta sekin loppui,kun tuli kaikkee uutta eteen, elämä oli edessä kiehtovana, kaukana kotiseuduilta.
    Raamatussa on myös paljon vihasta, Jumalan viha on oikeudenmukainen,
    ennen vedenpaisumusta ihmiset oli yhtä pahoja kuin nytkin,
    niin Jumala päätti hävittää ihmiset, paitsi ne 8 jotka uskoivat Jumalaan.
    Tämä kohta:"Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa..room.1:18"
    Jumala kuitenkin rakastaa ihmisiä, mutta vihaa sitä pahuutta,ja julmuutta mitä ihmiset tekee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Norjan joukkomurhaaja ei saanut vankeutta sen takia, että oli syyntakeeton, toisin sanoen täyttä ymmärrystä vailla. Muistan lukeneeni oikeuspsykiatri Hannu Lauerman kirjasta, että norjalaista ei koskaan tulla päästämään vapaaksi. Huokaisin silloin helpotuksesta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos norjalaiset lääkärit tuumaavat asian eri tavalla. Kyllä siinä saa kuitenkin olla liuta poliiseja sen perään katsomassa.

      Poista
  2. Nyt voin kyllä sanoa täydestä sydämestä, että "me, too", siis inhoan tai jopa vihaan vihaamista.
    Koitan aina selvitellä toistenkin välejä, ksoka minua häiritsee niin kaikki epäsopu. Ja jos joku on osoittanut minulle ovea, niin en meinaa päästä siitä yli, vaan yritän hyvitellä ja saada kaiken hyväksi.

    Hyviä ajatuksia koululiikunnasta.
    Kyllä se telinevoimistelu oli aivan hullua. Mitä tekemistä sillä edes oli liikunnan kanssa? Paljon aikaa kului oman vuoron odotteluun ja sitten olisi pitänyt kylmiltään tehdä joku sirkustemppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. juuri näin. Nykyään kuulemma ollaan jo parempaan suuntaan menossa siinäkin asiassa. Tärkein ja ainoa koululiikunnan tehtävä minusta olisi ollut motivoida lapsia ja nuoria liikkumaan ja saada siitä iloa ja terveyttä koko loppuelämäkseen. Mutta ei, kaikenmaailman pituushyppyjä vaan mittailtiin ja pistettiin kakaroita paremmuusjärjestykseen.

      Poista
  3. Aivan sama inhokki meillä: koululiikunta. Siinä suurimpia inhokkeja oli minullakin suunnistus. Toinen aine oli käsityö. Asuin pienessä kylässä Kainuussa, jossa hiihdettiin kouluun, koulussa hiihdettiin, kotiin hiihdettiin ja illalla kavereiden luokse hiihdettiin. En ole juurikaan hiihtämistä harrastanut aikuisiässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Siitäkin (hiihtämisestä) on tullut ihan välineurheilua. Eniten arvostan lajeja, joissa ei mikään väline vaikuta lopputulokseen tai vaikuttaa mahdollisimman vähän. Kuten vaikka uinti tai juoksu/kävely.

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Viha on kyllä aika rankka sana. Siitä voi tulla ylikäytettynä samanlainen hattarasana kuin rakkaus. Nuorison tunteet menevät ylös ja alas, mutta aikuisten tuottama mallikaan ei ole aina kovin hääppöstä.

    Koululiikunnalle voisi laittaa yhtäläisyysmerkin sanalle trauma😂. Näyttää siltä, että moni muukin on samaa mieltä. Mun mielestä kilpailua on silti hyvä opetella. Sekä reilua voittamista että kunniakasta häviötä. Vähän niin kuin luistelussa ja hiihdossakin pitää oppia kaatumista ja pystyssä pysymistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Minustakin viha liittyy enemmänkin väkivaltaan tai sotaan tai sen tapaisiin tapahtumiin. Olet oikeassa siinä, että hyvää häviämistä on syytä opetella. Kuten myös reilulla pelillä saatua voittamista, Niissä on opettelemista monilla.

      Poista

Kiitos kommentistasi!