Levoton mieli

Kun olin nuori aikuinen 1980-luvulla, listahittien kärkeen hyppäsi Dingo kappalellaan Autiotalo. Sen jälkeen heiltä ilmestyi hitti jos toinenkin. Yksi lempikappaleistani oli nimeltään Lakatut varpaankynnet ja eräs toinen Levoton tuhkimo. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt Dingosta enkä keulahahmostaan Neumannista, mutta lyriikat olivat osin hienoja. Koin nuorena levottomuutta, kun etsin itseäni ja paikkaani ja varmasti rakkauttakin. Levottomuus oli osin sisäistä kuohuntaa, mutta myös poltetta toisten seuraan ja halua tulla heidän kaltaisikseen. Tunne, että täytyi tavoitella jotakin, kun sisällä tuntui olevan tyhjää ja paikka täytettäväksi. Omat kipuilut tuli aikanaan selätettyä. Elämän ja sydämen syke asettui. Halu vaeltaa, etsiä ja kokeilla talttui ja levoton mieli tasaantui levollisemmaksi.

Nuoruuteeni kuului levottomuus, joka oli myös aikaansaava ja eteenpäin vievä voima. Sisäinen palo hakea ja kokea, oppia elämästä. Mika Waltari sanaili osuvasti aiheesta Nuoruus-runossaan, josta tässä alla ensimmäisiä rivejä. Kiihkeästi elävän nuoren elämän jano ja nälkä - loputon levottomuus, paikallaan pysymisen ja liikkellä olon ristiriidan repivä tuska.

"Minä olin niin nuori ja kiihkeä
Miten saattaa kaivatakaan
Se nuoruus jolla on nälkä
Ja turmellus suonissaan
Ja punaiset lyhdyt loisti
Ja viulut ja saksofonit soi
Bulevardien liekkimerta
Kadun asfalttipinta joi"

Nuoruus on takana ja keski-ikäkin ylitetty. Levottomuus valtaa mielen nykyisinkin. Iltaisin, kun olisi aika käydä levolle. Rauhattomana pamppaileva sydän ottaa tilansa illan hiljaisuudessa. Ajatukset alkavat poukkoilla ja kutoa verkkojaan ristiin rastiin, kunnes ne ovat umpisolmussa. Mieli tempoilee suuntaan jos toiseenkin eikä mihinkään voi keskittyä. Silmät tuijottavat luettavaksi aiotun kirjan samaa sivua. Rivi ei vaihdu, sanat eivät sukella ymmärrykseen. Mielessä kuohuu kuin vesi putouksessa ajatuspisaroiden syöksyessä kohti syvyyksiä.

Yritän hengittää syvään. Pidätän hengitystä hetken aikaa ja lasken ilmaa hitaasti ulos suun kautta. Yritän keskittää ajatuksiani Punaisen Tuvan pihapiiriin ja piirtää mieleeni alkukesän keltaisina loistavat kukkapenkit. Mieli palaa sykkyräisiin ja sykkiviin, epämääräisesti risteileviin ja poukkoileviin irtonaisiin sanoihin ja ajatusten tulvaan.

Sanon ääneen: "Rauhoitu - ei ole mitään hätää." Sydän tuntuu silti sykkivän hurjasti. Levoton sydän ja mieli levottomassa kehossa. Liikaa kaikkea kaiken aikaa. Informaation tulva tulee vastaan joka puolelta, kun vain avaankin kanavan ulkomaailmaan. Mutta ei yksinkään voi jäädä ja laittaa itseään umpioon.

Mistä se ahdistava levottomuus oikein tulee, vaikka kaikki asiat on oikeastaan ihan hyvin?

Kuva: Pixabay

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.