Ei jälkeäkään

Tiina Saari ja Maiju Majamaa: 
Ei jälkeäkään -
11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

Lähes kaikkia näitä kirjan katoamistapauksia yhdistää omaisten epätietoisuus. Miten kammottavaa on vain toivoa ja odottaa. Uskoa epätodennäköiseen ja pelätä pahinta. Ja silti toivoa tietoa, jotta surutyö voisi alkaa. Alitajunta kertoo, että toivoa ei ole, mutta toivon liekki lepattaa pienellä liekillä, kunnes kadonnut löytyy - useimmiten kuolleena.

Karmivaa on sekin, ettei kukaan kaipaa. Vuosia kateissa ollutta ihmistä huomataan kaivata vasta, kun tililtä loppuvat varat suoraveloitusmaksuihin. Isännöitsijä kaipaa kadonnutta ensimmäisenä.

Suomessa katoaa vuosittain satoja ihmisiä. Kadonneista suurin osa löytyy elävänä, osa kuolleena - tapaturman tai väkivallan uhrina. Kateisiin jää joka vuosi 40 - 50 suomalaista. Näistäkin suurin osa löytyy tavalla tai toisella ennemmin tai myöhemmin. Noin 400 suomalaista on jäänyt kateisiin pysyvästi. Näistä noin 30 on alaikäisiä. Kadonneet henkilöt on koottu vuonna 2011 perustettuun rekisteriin  Keskusrikospoliisin toimesta.

Kirjan melkein kaikki katoamistarinat olivat itselleni tuttuja iltapäivä- ja viikkolehtien sivuilta, kun katoamiset aikanaan tapahtuivat ja uudestaan myöhemmin, kun kadonnut löytyi tai asia nousi muista syistä pinnalle. Osa kirjan kadonneista henkilöistä on edelleen kateissa ja julistettu kuolleiksi. En voi edes kuvitella sitä tuskan määrää minkä sekä kadonneen löytyminen ja edelleen kateissa oleminen aiheuttaa.

Kun kadonnut läheinen löytyy kuolleena, toivon liekki sammuu ja surutyö voi käynnistyä lopullisen menetyksen myötä. Jos kuolemaan liittyi henkirikos, voi suru kääriytyä vihan muotoiseksi. Epätoivoksi.

En tiedä sammuuko toivo koskaan, jos läheistä ei löydetä. Voiko oma loppuelämä muokkautua loppumattoman toivon ja odotuksen varaan. Onko niin, että toivosta ei voikaan luopua siinä uskossa, että näin tehden toivo olisi lopultakin menetetty.

On ihmisiä, jotka ovat kadonneet tietoisesti. Jättäneet elämänsä ja omaisensa ja kadonneet jälkiä jättämättä. Miten kukaan voi tehdä niin? Lapsen ikävää vanhempansa kadottua tai äidin ja isän tuskaa lapsen kadotessa ei voi edes yrittää arvailla. 

Kirjaa lukiessa tuli välillä hyvin ahdistava olo. Mietinkin välillä, että miksi ihmeessä edes luen tätä. Ehkä kyseessä on ihmismielen halu osallistua yhteiseen suruun, jollaiseksi uutisoidut tapaukset helposti muotoutuvat. 

Kirja perustuu pääosin poliisien ja kadonneiden omaisten haastatteluihin ja heidän pohdintoihinsa katoamisen syistä. Kirja kertoo myös omaisten yrityksistä ja pyrkimyksistä selviytyä.

Kirjaa en voi varsinaisesti suositella kenellekään. Se ei välttämättä toimi vertaistukena. Kirja on raportti tapahtumista, joissa ihminen katoaa ja lopulta löytyy tai jää kadoksiin. Kirjan luettuani minulle jäi mieltä kylmäävä ja hyvin surullinen, alakuloinen olo.

Kuva: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.