Miten täältä pääsee pois?

Maiju Markkanen ja Tero Tiittanen: Miten täältä pääsee pois?

Ihan alkuun totean, että onneksi minulla on pallo jalassa eli olen tukevasti parisuhteessa. Tämän päivän deittailutapoja ja - kanavia ajatellen jäisin luultavasti ikäisenäni yksin. Olisin liian epäluuloinen ja pelokas tekemään edes profiilia millekään sivustolle saatikka lähtemään tuntemattoman kanssa treffeille.

Turhaa spekulointia, kun ei kuitenkaan näin tarvitse tehdä. Vaikka kyllä varatutkin harrastavat kumppanin hakua. Kirjan mukaan se on ihan tavallistakin. Kaiken muun outouden lisäksi. Ihmiset esittävät jo ensimmäisellä tapaamisella omituisia toiveita. Ovat turhan rohkeasti aivan täydellisen omia persooniaan perversioita myöten.

Sitä mietinkin kuinka kohtelias täytyy ensitreffeillä olla, jos treffailuseura on omasta mielestä täysi ääliö. Voiko lähteä ruokapöydästä tai elokuvista kesken pois?
Vastaan itselleni: kyllä voi ja kannattaa jopa juosta niin kovaa kuin pystyy.

Entä pitääkö suostua toisille treffeille ihan vaan siksi, että toinen pyytää säälittävästi ja kauniisti. Vain, jos itse aidosti ja oikeasti haluaa.

Entäpä jos treffattu vaikuttaakin potentiaaliselta. Pitääkö näytellä vaikeasti tavoiteltavaa vai voiko lähteä kiitoon saman tien ja ottaa kutsu "yömyssyistä" vastaan? En minä vaan tietäisi.

Tero Tiittasen ja Maiju Markkasen kirjaan kokoamat treffikokemukset ovat kaikki kauheita ja tavallaan myös kauhean hauskoja. Sellaisia sattumuksia, joissa jähmettyy paikoilleen ja aivot jäätyvät hetkeksi toimintakyvyttömiksi. Opitut hyvät tavat venyvät liian pitkiksi ja epäuskon myötä treffit jatkuvat himpun liian kauan.

Valitsin kirjan kuunneltavaksi sen keston perusteella, noin kolmisen tuntia, jona aikana sain maalausurakkani valmiiksi. Pidän maalaamisesta muutenkin, mutta nyt se sujui kuin siivillä, kun väijyin salaa noloja treffikumppaneita.

Mitä opin? En oikeastaan mitään mitä en olisi tiennyt jo etukäteen. Että kyllä meitä ihmisiä on joka lähtöön.

Tuliko mitään mieleen? No, kyllä - kauhea muisto eräistä ensitreffeistä. Poika istui pyöräni tarakalla ja tarrasi kesken ajon kiinni rintoihini. Heivasin pojan kyydistä ja poljin tuhatta ja sataa kotiin. Ei tullut toista tapaamista. Ja onneksi oltiin eri kouluissa. Mutta vieläkin muisto kirpaisee.




Kuva: Erikoiset Asiantuntijat/ BookBeat (ei kaupallista yhteistyötä).

Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.