Olen taas sillä tuulella, että suuntaan kirjastossa kohti kauhuhyllyä. Oman lähikirjastoni tarjooma tälle genrelle on kaventunut viiteen hyllyriviin, mikä on vähän. Stephen Kingiä on tarjolla, ne on luettu, sitten vampyyritarinoita - niitä en lue ja luokittelenkin ne omassa päässäni fantasiaan. Olen jo lähtemäisilläni takaisin kohti dekkarihyllyjä, kun silmääni sattuu ohut, pieni ja myrkynvihreä kirja:
Tim Krabbén Jäljettömiin.
"Se, joka uskaltaa ottaa tämän kirjan matkalukemiseksi, tarvitsee rautaiset hermot." (Haagse Post), kirjan takakansi mainostaa. Kuin juustoa hiirelle, joka ei pelkää hiirenloukkua. Kiinni jään ja kirja lähtee matkaani.
Mikä on yksi pahimmista asioista, mitä voit kuvitella tapahtuvaksi? Joku katoaa jäljettömiin, järjettömästi, ennalta arvaamattomasti, lopullisesti.
Tässä pienoisromaanissa kuljetetaan useampaa tarinaa kohti loppuratkaisua. Rakastuneet nuoret, joista toinen katoaa. Kertojavuoroon pääsee katoamisen syypää, jonka mieleen tunkeudutaan ilman, että siitä aukeaa järjen hiventäkään tälle teolle, tai ainakaan ymmärrystä. Pahuus, mitä se on? Empatian puutettako. Kohti julmaa tekoa vievää systemaattista suunnittelua, joka normaalilta ihmiseltä loppuisi alkuunsa.
Miksi kirja löytyy kauhuosastolta, vaikka alkuun sitä kritisoin itsekseni, paljastuu kirjan luettuani. Pahinta kauhua ovat ne tarinat, jotka paljastavat ihmismielen pahuuden. Tarinat, jotka voisivat olla totta. Joiden uhriksi kuka tahansa voisi joutua. Tavallisen perheenisän tai -äidin maskin takana voi piillä pelottava psykopaatti, joka näyttää todelliset kasvonsa vain uhrilleen.
Kirja on myös rakkaustarina, jossa loppumaton rakkaus johtaa äärimmäiseen uhrautumiseen. Johon pystyy vain rauhaa saamaton sielu, kun rakkain on kadonnut jäljettömiin.
Kirjan luettuani oloni on hengästyttävä. Onko se järkytystä vai ihailua hienosta tarinasta, joka kuljettaa lukijaansa kyydissä ilman hienostelua, päästämättä kyydistä ennen kuin viimeisellä pysäkillä. Lähden etsimään kirjailijalta muita teoksia, ja niitä on - mutta ei ainuttakaan toista suomennettua. Tämä amsterdamilainen Tim Krabbé (syntynyt v. 1943) on kuitenkin maansa rakastetuimpia kirjailijoita. Tämän lukemani pienoisromaanin pohjalta on filmattu kaksi elokuvaakin, vuonna 1988 Spoorloos ja vuonna 1993 The Vanishing - liekö näitäkään nähty Suomessa. Kirja on hollannissa julkaistu jo vuonna 1984, suomeksi Titia Schuurmanin kääntämänä ja Liken julkaisemana vuonna 2003.
Suosittelen!
Suosittelen!
Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Kirjan kansikin on uhkaava ja pelottava. Pidän romaaneissa siitä, että on useampi näkökulma ja kertoja, ja lopulta juonet nivoutuu. Pelko ja kauhu on sopivin annoksin piristävää, myös koronan aikaan. Mutta onko kirjastot siellä tosiaan auki?
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Juuri tuo tarinan juonikuvioiden nivoutuminen kiehtoo minuakin. Tässä kirjassa myös jännite pysyi loppuun saakka. Ei ole kirjastot auki, täälläkään. Lainasin ja luin kirjan ennen kirjastojen sulkeutumista. Onneksi ehdin lainata kirjoja vähän varastoonkin.
Poista