He ajelehtivat läpi elämänsä. Tekevät valintoja, joissa heidän ei tarvitse haastaa itseään. Ei ole tarvetta astua mieltä ja kehoa rasittavalle ulkokehälle. Ei pinnistellä eikä punnertaa. Päivät kuluvat samalla kaavalla aamusta iltaan. Ei ole vaihtelua eikä halua opetella uutta. He eivät sano vastaan, vaan kulkeutuvat joukon jatkona. Tahdottomina ja vastaan panemattomina.
Missä vaiheessa he lakkaavat elämästä. Milloin sulkevat silmänsä maailman kauneudelta. Korvansa lakkaavat kuulemasta monotonisen kaupunkimelun takaa kuuluvia luonnon monimuotoisia ääniä. Nenä keskittyy haistamaan vain tutun kellonlyömän aikaan ravinnoksi kelpaavan ruuan tuoksun. Iho lakkaa tuntemasta kevyen ilmavirran aiheuttamaa kutitusta tai välittämästä toisen ihmisen kosketuksen aiheuttamista väreistä. Tai kokemasta kosketuksesta seuraavia ajatusleikkejä.
Mihin katoavat mielikuvat ja mielikuvitus. Odotuksen aikaansaama jännitys. Pakahduttava onnistumisen aikaansaama tunne, koko kehon ja mielen tajunnan räjäyttävä ilotulitus.
Milloin muuttuu läpinäkyväksi. Näkymättömäksi. Turraksi. Tuntemattomaksi. Aistinsa kadottaneeksi.
Mihin loppuu etsimisen ilo ja löytämisen riemu. Loppumaton haaveilu ja unelmien perässä kulkeminen. Milloin loppuu toivo rakkauden saavuttamisesta. Elämän täyttymisestä onnella, kun jokaiseen aamuun herää täynnä uteliaisuutta.
He kulkevat aamuista iltoihin kuin mekaaniset vieterihahmot. Käyntiin, liikkeelle, veto loppuu. Sama alusta, kunnes vieteri katkeaa.
Hetkeä ennen syrjään siirtymistä he katsovat peiliin, kelaavat taaksepäin aikaa, jota elämäksi kutsutaan. Eivät eläen, vain elossa ollen.
Oi miten upea teksti ja kuvat. Siksikö me tarvitsemme välillä herätystä ja ravistelua, kun unohdamme muuten elää.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Näin se saattaa olla! Alamme pitää asioita itsestään selvyyksinä tai toimimme kuin millään ei olisi mitään väliä tai lakkaamme näkemästä hyvän ja kauniin ympärillämme. Ihan yhtä "rikollista" toimintaa kaikki 😬
Poista