Erkki Liikanen: Komissaari, Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2021.
Tämä Erkki Liikasen kirjoittama kolmas teos kertoo hänen ajastaan EU:n ensimmäisenä suomalaiskomissaarina, vuosina 1995-2004.
Idea yhtenäisestä Euroopasta syntyi pian toisen maailmansodan jälkeen ajatuksena se, ettei Euroopan mantereella tarvitsisi enää koskaan käydä sotaa. EU perustettiin vuonna 1992 ja Suomi oli ensimmäisenä pohjoismaana liittymässä siihen. Odotukset olivat korkealla ja henki oli positiivinen, ainakin joissain piireissä.
Unionissa on 27 jäsenmaata ja sen parlamentissa 705 edustajaa. Eri toimielimet työllistävät noin 40 000 työntekijää. Välillä täytyy miettiä, että mistä niille kaikille oikeasti riittää tekemistä? Ja minkälainen pohjaton nielu EU:n hallintoelimet ovat rahan käytössä esimerkiksi näiden 40 000:n työntekijän palkkoihin, matkakuluihin ja edustuskuluihin? Ja miten on ennen pärjätty ilman Euroopan Unionia ja sen byrokratiaa?
Liikanen on kirjoittanut päiväkirjaa tai ainakin tarkkoja muistiinpanoja tapahtumista ja kaikista tapaamistaan henkilöistä. Kirja eteneekin kronologisesti ja päiväkirjamaisesti.
Liikanen oli epäilemättä mies paikallaan komissaarin tehtävissä. Hän on nopealiikkeinen, kielitaitoinen ja hyvä verkostoitumaan. EU:n hallinnossahan puhutaan enimmäkseen ranskaa ja sitä Liikanen osaa kotimaisten kielten ja englannin ohella. Ranska, saksa ja englanti ovat komission työkielet ja kaikkia asiakirjoja ei käännetä kaikille kielille, toisin kuin parlamentissa.
Kirja on hyvin asiapitoinen, paikoitellen hauskakin. Siitä saa paljon tietoa EU:n hallinnon toiminnasta ja ihmisistä sen ympärillä.
Minulle tämä kirja oli liian puuduttava. Niin paljoa ei ole vapaa-aikaa eikä kiinnostusta aiheeseen, että voisin uhrata sitä tämän kirjan lukemiseen. Ehkä joskus myöhemmin. Jätin kirjan lukemisen kesken jossain noin sadannen sivun kohdalla. Kaikki kunnia sen kirjoittajalle ja hänen näkemälleen vaivalle. Kirja on sinällään hyvä ja hyvin kirjoitettu, mutta liian tiivistä asiaa ja melko kuivasta aiheesta.
Helsingin Sanomien verkkosivuilta löysin Liikasen vanhan haastattelun, jossa hän puhuu viisaita asioita:
– Sen verran puhuu itsestään, että saa toisen kuuntelemaan. Ne jotka kertovat vain itsestään, eivät kuule mitään.
– Ja yrittää kuulla myös niitä, jotka eivät ensimmäisenä puhu. Se on tärkeä neuvo, hän kiteytti.
Muut lähteet: HS.fi, Yle.fi, Wikipedia
Kuva: Adlibris
Kuvien ja tekstin kopoioiminen tai muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.
Vastaan nyt jotain, vaikka nuotin vierestä, kirjoja kirjoitetaan vaikka mistä ihan kirjoittamisen halusta, samoin eduskunnassa on ihan liikaa väkeä, jotka eivät kaikki koskaan puhu mitään, eikä tiedä mitä he tekevät yleensäkkään siellä, jos joku puhuu jotain, toinen moittii ja kiistää:"ei se näin mene" yhtä sekoilua ja riitelyä on ollut tämän koronankin ajan ja työttömyyden, väliäkö sillä on mitä puhutaan ja määrätään.
VastaaPoistaMutta ei hekään täydellisiä ole, virheitä tekevät yhtä laila kaikki ihmiset, ehkä eivät osaa ajatella maalaisjärjellä, niinkuin vennamo joskus sanoi että:"kyllä kansa tietää".
Kiitos kommentistasi. Olen itse asiassa ihan samaa mieltä. Puolet vähemmän voisi kansanedustajia olla, riittäisi ihan hyvin. Suuri osa on siellä pelkän rahan ja vallan himosta. Joillakin voi oikeasti olla halu ajaa kansalaisten asiaa. Tai niin suuri vallan himo, että haluaa ministeriksi tai jopa presidentiksi asti. Jostainhan se on aloitettava. Onhan niitä ihan lahjakkaitakin ihmisiä noussut presidentiksi eduskunnasta ja sen ulkopuoleltakin. Kansanedustajan homma on yksi niistä viimeisistä, johon itse olisin pyrkimässä.
Poista