keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Mielen maantiede

 

Jenni Pääskysaaren esikoisromaani Mielen maantiede

Jenni Pääskysaari on syntynyt vuonna 1975 ja minä kymmenisen vuotta häntä aiemmin. Jenni syntyi ja asui lapsuteensa ja nuoruutensa Vantaan Korson Kulomäen "Alakultsin" huonomaisessa lähiössä, viereinen "Yläkultsi" oli kirjan mukaan oikea hurjuuden ja kurjuuden tyyssija. Minä taas synnyin ja elin nuoruuteni eteläsuomalaisen keskikokoisen kaupungin keskustan tuntumassa.

Samat olivat puheet ja puuhat, metkut ja mieliteot. Jennin välähdyksenomaisten, mutta tarkkaakin tarkempien muistikuvien kautta palasin kirjaa lukiessani lapsuuteni ja nuoruuteni aikoihin. Ehkä pääkaupunkiseudulla oltiin aikaansa edellä - tuntuu nimittäin niin, että olisin kokenut samoja asioita samanoloisessa ympäröivässä maailmassa, mutta hieman kirjan päähenkilöä vanhempana.

Noina aikoina vanhemmat ja lapset suorittivat omaa elämäänsä erillään toisistaan. Lapset touhusivat omiaan ikäänkuin siinä sivussa. Lauantaisin sentään kokoonnuttiin perheen kanssa yhteen. Saunavuorolla kiukaalla pussissa paistetut nakit söimme sinapin ja Aku Ankka -limunaadin kera. Yhdestä nakkipaketista riitti hyvin nelihenkiselle perheelle. Sen jälkeen katsoimme yhdessä Pätkiksen piirretyt ja sitten Lauantaitanssit. Oi joi, miten oli mukavaa ja leppoisaa.

Kirja toi mieleeni monia muistoja, jotka olin jo unohtanut. Tuli mieleeni eräs ensimmäisistä poikaystävistäni, joka kielaroi niin kovasti, että olisi tehnyt mieli juosta karkuun ja myöhemmin juoksinkin. Nuorena sitä näköjään joskus taipuu asioille, joista ei pidä. Toinen muisto liittyy rintaliiveihin, talouspaperiin ja tyytymättömyyteen. Vai oliko se pumpulia. Jennikin kekkasi tämän konstin. Olin myös unohtanut keinupersiksen, jota me kutsuimme keinusnadeliksi ja jota pelasimme tolkuttomat tuntimäärät illasta toiseen.

Kun Jennistä tuli Gene Simmonsin morsian, minusta tuli Elviksen. Tosin se kävi vasta hänen kuolemansa jälkeen, mutta yhtä tavoittamaton hän olisi minulle ollut elävänäkin. Muistan nähneeni unia, joissa Elvis oli poikaystäväni. Voi pojat!

Kukaan ei taida enää käyttää sanontaa "Voi pojat", mutta sen voin vannoa, että sika-etuliitettä ei käytetty vielä 1970- eikä 1980-luvuilla. Jenni mainitsee kirjassaan jossain yhteydessä sika-etuliitteisen adjektiivin, mutta ehkä hänellä oli tähän korsolainen etulyöntiasema. 

Kirjaa lukiessa muistui elävästi mieleen haisevat puhelinkopit ja niiden sukkelasti 20-pennisiä ahmivat puhelinkoneet ja puhelinluettelot, joista karttasivut ja tukku muitakin sivuja oli aina revitty.  Nakkarit. Polkupyöristä Ponit ja Kombit, pojilla munamankelit, aikuisilla mummopyörät ja Jopot. Ensimmäisen ystäväni Minskun kodin lattialla olevat korkkimatot. Pelottavat ja haisevat alikulkutunnelit. Puolipallon muotoiset ja haisevat hiekoitushiekka-astiat. Aika moni asia tuntui ennen haisevan pahalle. Myös erään luokkatoverini hengitys. Se haisi kananmunalle. Taloyhtiön paperinkeräyslaatikko, josta pengoimme aikakausilehtiä ja joista leikkelimme missien ja Abban, Baccaran ja BCR:n kuvia. Ja minä myös Elviksen. Olinhan morsian. Kotona oli kirjahylly, jossa oli lukollinen baarikaappi. Hyllyt täynnä Neuvostoliitosta ja Las Palmasista tuotuja tuliaisnukkeja ja Lomonosovin eläinfiguureja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian vieressä.

Keskustan tyttönä muistan miten yläasteella luokalleni tulleet uudet maalaiset luokkakaverit vaikuttivat oudoilta. Heidän vaatteensa olivat vanhanaikaisia ja niissä oli outo tuoksu. Ihminen voi tosiaankin lähteä synnyinseuduiltaan, mutta maalaisuus tai lähiöläisyys on ja pysyy, hyvässä ja pahassa ja myös tuoksussa.

Muistan myös Dingo-huuman, mutta olin jo omasta mielestäni niin aikuinen, etten syttynyt sille, mutta muistan hyvin kuinka sifonkihuivit värittivät kaupunkikuvaa. Moni solisti ja yhtye nousi Dingon lailla kansan tietoisuuteen Levyraadin kautta. Apua! Tuntuu ihan uskomattoman hidastempoiselta. Myös hakaneulalla kiinnitettävät rintanapit tuntuvat tosi eksoottisilta nyt - mutta olivat kovaa kamaa tuolloin. En saanùt hommattua Pelle Miljoonan enkä Eppu Normaalin rintanappeja, joten askartelin sellaiset itse kartongista, kontaktimuovista ja hakaneulaketjuista.

Kirjeenvaihtokaverit! Hyvänen aika - miten tulin kuin lentäen koulusta kotiin, kun oli odotettavissa kirjeen saapuminen. Ja vastauksen raapustin aina saman tien. 

Jennin idolipörssistä löytyy yhteisiä ihailun kohteita vain muutama: Pirkka-Pekka Petelius, Kim Wilde, John Wayne, Kari Heiskanen ja Kaari Utrio. Hänen listallaan oli jo tuolloin mm. Eeva Kilpi ja Michele Mouton, joista minä en nuoruudessani ollut kuullutkaan.

Kiska ja irtsarit (Jenni puhuu irtareista). Markalla sai kymmenen merkkaria tai Lätkä-liigaa tai salmiakki-, lakritsi- tai sitruunapommia. Sitruunapommi oli ihan liian kirpeä minun suuhuni.

Disco ja ensimmäinen hidas ihan oikean pojan kanssa, ei unikuvan. Olin 15-vuotias ja paikkana päihteetön alaikäisten suosima keskustan kohtauspaikka. Kappale oli Paul Oxley's Unitin Terry's Inside. Poikaparkaa jännitti niin, että hän tärisi ja hikosi eikä tanssin voi sanoa olleen unelmien ja odotuksen täyttymys enkä nähnyt häntä enää koskaan tanssimme jälkeen. Enkä jäänyt kaipaamaan. Mutta tanssi oli eka mikä eka ja siksi unohtumaton. Kappaleen kuuleminen saa minut edelleenkin liikuttumaan. Ihastuksia, discoja, rusettiluisteluja, koulun konvia tuli ja meni ja jossain vaiheessa myös ensimmäinen kevyt humala. Kotiintuloaikani oli 18-vuotiaaksi asti klo 22.00, joten vanhemmat olivat aina valveilla kun menin kotiin. En tiedä huomasivatko he ensihumalaani, mutta ainakaan siitä ei koskaan puhuttu. Jenni teki omat kokeilunsa minua nuorempana kurjemmin seuraamuksin. Ensimmäisestä ja samalla viimeisestä fritsusta kaulassani sain kuulla joka päivä niin kauan kuin mustelma oli näkyvissä ja siitä eteenpäin en antanut yksienkään hampaiden lähestyä kaulanseutuani.


Kirja on romaani, mutta lukiessani näin kyllä Jennin päähenkilönä. Alkusanoissa hän mainitseekin näin: 

Kirja on tarua ja totta, yhtymäkohdat todellisuuteen sekoitus sattumaa, sepitettä ja sumuisia muistikuvia. Nimet ja äänet on muutettu, kasvot pikselöity.

Minä otin kirjan kuitenkin aika todesta ja elin mukana omine muistoineni.

Suosittelen kirjaa aikamatkaksi elävästi kuvailtuun lähihistoriaan 1970-1990-luvuille. Ihmettelen, jos kirja ei kirvoita lukijan mieleen yhtään omaa muistoa - minun mieleeni niitä tulvi lukuisia. Kirjan kieli oli kuvailtuun aikaan sopivaa ja jokainen kappale oma pieni tarinansa. Pidin tästä kirjasta kovasti! Se on kuin päiväkirjan, teinikalenterin ja muistojen suloinen yhteenliittymä.




Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Kuvien ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.

4 kommenttia:

  1. Minäkin olen suurin piirtein samanikäinen kuin sinä ja vanhempi kuin Jeeni Pääskysaari, mutta yllättävän samanlaisia ovat muistot ja kokemukset. Minäkin muistan muun muassa nuo discon hitaat, lauantaisaunan, merkkarit ja ensihumalan. Liian sylkisen ensisuudelman,kirjahyllyn tavarat, Dingon (olin myös omasta mielestäni liian vanha huumaan), Pelle Miljoonan, rintanapit, niitä oli minulla punkkaribändeistä), Levyraadin. Kiitos nostalgiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä - nostalgiamatkat tekevät välillä hyvää! Niin monenlaisia muistoja ja voi sitä "aikuisuuden" tunnetta ja huumaa!

      Poista

Kiitos kommentistasi!