Lapset opettavat vanhempiaan monella tapaa.
Menemään nukkumaan aikaisemmin. Valvomaan. Jaksamaan väsyneenä. Joustamaan. Odottamaan. Muokkaamaan omia aikataulujaan lapsen tarpeiden mukaisesti.
Kokkaamaan. Pesemään ja parsimaan. Viihdyttämään. Lohduttamaan. Laulamaan lastenlauluja. Leikkimään barbeilla ja lukemaan Aku Ankkaa. Matkimaan eläimiä. Konttaamaan ja juoksemaan kovaa. Kantamaan. Auttamaan matematiikassa ja ruotsissa. Maistamaan kaikkia ruokia ainakin pikkuisen. Laittamaan lempiruokia.Tekemään kompromisseja pienissä asioissa. Olemaan aikuinen, kun sitä tarvitaan. Heittäytymään. Kannustamaan. Tietämään vastauksia.
Asettamaan rajoja ja pitämään niistä kiinni. Kuuntelemaan huolia ja pitämään salaisuuksia. Rakastamaan ehdoitta.
Asettamaan toisen etusijalle. Aina.
Marttyyrihommiin ei alennuta, vaikka 20 vuotta kuluukin niin, että omat tarpeet laitetaan koko lailla taka-alalle. No, kyllä sitä väliin jotain omaakin ehtii tekemään. Ja ehtiihän sitä sitten taas.
Eihän se nyt noin mustavalkoista ole. Ihan parasta aikaa elämässä. Ja kuinka nopeasti se kuluukaan. Oikein ärsytti muutamia vuosia sitten, kun oli muodissa tämä vanhempien "oma aika" -vaatimus. Kun se tuntui olevan melkein ykkösjuttu vanhemmuudessa. Ei mennyt oikein itselle jakeluun tuo homma, että ensin tehdään lapsia ja sitten halutaankin oma aika takaisin. Olisi pitänyt ensin vähän miettiä, mitä oikein haluaa 😁
Minulla on ollut äitinä omat puutteeni. Esimerkiksi ne tunteet, jotka löytyvät joka äidiltä, mutta joiden hallinta on joskus ollut vaikeaa. Naarasleijonan vaistot, jotka toimivat kuin villieläimellä konsanaan. Ei mitään saalistussuunnitelman laatimista, vaan suoraan kimppuun vaan, kynnet esillä - noin niinkuin kuvainnollisesti - jos joku vaara uhkaa leijonaemon omia pentuja.
Kuopuksella on paljon ystäviä, tyttöjä ja poikia - en tiedä onko niitä muita, mutta ystäviä kaikki tyynni. Minun pitää muistaa, että ajat ovat muuttuneet. Joskus, kun kuopus kertoo lähtevänsä vaikka Juuson kanssa kahville, herää aistit ja vaistot. Ahaa, poikaystävä! En tiedä mistä kuopus sen huomaa, koska vastaa minulle ennen kuin ehdin kysyä, että he ovat vain kavereita ja että olen monta kertaa jo kertonut, että minun nuoruudessani tytöt ja pojat eivät olleet kavereita. Ei tarvitse kuulemma enää kertoa. Joskus, kuopus voi lisätä ihmettelyn, miten tunkkaisessa maailmassa olen elänyt nuoruuttani. Hän sanoo sen hellästi, ei pahasti. 😊
Tuli eräänä päivänä puhetta joululahjoista ja kuopus mietti ostaako ystävilleen mitään, kun haluaisi ostaa jollekulle, mutta toiselle ei. "Ethän voi niin tehdä", pelästyn melkein. "Miksen voisi?" kuopus vastaa. Toinen ystävistä on hänelle läheisempi. Kuopuksesta on muutenkin tullut tarkka rahankäyttäjä, koska rahat ovat itse kesätöistä ansaittuja. "Kyllä Minsku tietää, ettei me olla niin läheisiä enää" kuopus kertoo ja jatkaa: "Voisin sitä paitsi sanoa sen hänelle suoraankin!" Olen järkytyksestä mykkänä. En saa sanaa suustani, koska olen sekä yllättynyt että ylpeä. Mikä suoraselkäisyys, mikä rohkeus! Ymmärrän, että tässä kohtaa onkin parempi olla tarjoilematta omia 70-lukulaisia tapoja hoitaa ihmissuhteita. "Miksi tekisin mitään semmoista, mikä ei tunnu oikealta ja hyvältä?", kuopus jatkaa ja ampuu minua totuuden nuolella suoraan sydämeen. 💘 "Sellaista, jonka tekisin vain jonkun tavan vuoksi!" hän vielä jatkaa ja minut on teilattu alas esikuvien estradilta. Onneksi, onneksi - pidin suuni kiinni.
Muutamia aikoja sitten tapahtui jotakin, jonka johdosta kuopusta kritisoitiin jostakin tekemisestä, joka ei edes loppujen lopuksi pitänyt paikkaansa. Hän kertoi siitä minulle ja olin saman tien aseistamassa itseäni sotisopaan ja lähdössä tantereelle puolustamaan omiani. "Äiti, älä!" hän pysäytti aikeeni. "Me kuitenkin itse tiedämme miten asia on, muulla ei ole väliä!"
Tämän viisauden olen tallettanut sydämeeni. Turha on maailmassa sanoja ja tekoja hukata jokaisessa mielipahassa, kun itse tietää miten asia oikeasti on. Kun ei päästä pahaa tahtoa tai aietta sydämeensä, on aina voittaja.
Ei kuopus tiedäkään, mikä viisaus hänessä on. Ei kannata kehua, ettei ylpisty - vai mitä? Näinhän se oli silloin tunkkaisessa lapsuudessani muiden lastenkasvatusviisauksien ohella. Kyllä on myönnettävä, että viisaus asuu nuorissa ja heiltä on paljon opittavaa. Asenteista, avarasta katsantokannasta, avoimuudesta ja anteeksiannosta. Ja kyllä minä olen tämä kuopukselle kertonut - eikä hän ole yhtään ylpistynyt 💕
Kuva: Erikoiset Asiantuntijat
Kuvan ja tekstin luvaton kopioiminen on kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!