Paniikki putkessa

Monet ihmiset kärsivät erilaisista peloista. On korkean paikan kammoa, hämähäkkipelkoa, torikauhua, pimeänpelkoa, vesikauhua, sosiaalisten tilanteiden vaikeutta, kuoleman- tai elämänpelkoa. Näitä voi olla vaikea ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta. Ja kun sellainen sitten osuu kohdalle, niin ymmärrys kaikkiin edellä mainittuihin saa valaistusta.

Paniikinomaisilla peloilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Tai siis järkipuhe ei niihin auta, ei oma eikä muiden. Pelon tunne hyökyy päällesi kaiken järjen vastaisesti eikä lähde pois ennen kuin pelon aiheuttama tilanne tai asia on poissa. Siedätyshoitokaan ei juuri auta, kun puhutaan todellisesta fobiasta tai paniikista. Ikävin neuvo on kuulla, että menet vain sinne jyrkänteen reunalle ja kurkkaat alas. Kyllä se helpottaa. Pelko saattaa olla niin sietämätöntä, että paniikissa hyppää sieltä jyrkänteeltä alas – se kun voi olla nopein tie pois siitä kamalasta tilanteesta. Tai toinen neuvo: ”Älä anna pelon rajoittaa elämääsi”. Helppo sanoa, vaikea toteuttaa! Tämäkin neuvo tulee hyvässä tarkoituksessa, mutta ilman ymmärrystä, mistä oikeasti on kyse.

Paniikissa elimistö oikeasti luulee ja saa virheellistä informaatioita, että tässä ollaan nyt hengenvaarassa. Aistit terävöityvät, sydän hakkaa, verenkierto keskittyy tärkeimpiin elimiin, hengitys nopeutuu ja pinnallistuu. Tila ei ole vaarallinen, mutta aivosi saavat kaikesta edellä mainitusta viestiä, että hätä on ja kova. Saatat tuntea tukehtuvasi tai jopa kuolevasi siihen paikkaan. Ja kun näin kovasti pelottaa, hengitys vain kiihtyy ja haukot happea kitusiin minkä ehdit ja uloshengitys unohtuu. Pam! -saatat hyperventiloida itsesi pyörryksiin.

Kävin itse vuosi sitten nilkan magneettikuvauksessa revenneiden nivelsiteiden vuoksi. Piece of cake 😊 Jalka putkeen, muu kroppa lavitsalla putken ulkopuolella ja SuomiPoppia kuulokkeista. Vähän kuin mindfulnessiä työpäivän keskellä.

Siispä reippaana lähdin elämäni toiseen magneettikuvaukseen, tällä kerralla vuorossa pään kuvaus. Samanlaiselle lavitsalle toisin päin, pää putkea kohti. Mutta mitä ihmettä – putken halkaisija silmämääräisesti arvoituna noin 50 senttiä, paljon kapeampi kuin edellisellä kerralla. No, ei tässä vielä mitään.

Sitten minua alettiin kapaloimaan kuvausta varten. Ensin polvien alle tyyny ja käteen hälytyspainike (kääk!). Käsivarret kapaloitiin kiinni kroppaan ison pyyhkeen avulla. Seuraavaksi korvatulpat - missä kuulokkeet ja Jaajo Linnonmaa?  Sitten korvien ja pääkotelon väliin pieniä tyynyjä, että pää ei kuvattaessa heilu. Viimeiseksi puolikkaan avaruuskypärän näköinen hässäkkä päähän, jonka etuvisiiri meni nenän yli niin, että hengitys huurutti lasin ja esti näkyvyyden. Täydellinen avuttomuuden tunne ja sitten se olikin jo menoa, kun liukuhihna alkoi kuljettaa ihmiskapaloa kohti putkilon uumenia. ”Silmät kiinni”, huikkasi röntgenhoitaja viimeisinä sanoinaan. ”Älä unta näe”, ajattelin. Ainakin haluan nähdä mihin olen menossa.

Se oli virhe. Kun pää oli puoliksi putkilon sisällä ja katsoin parin sentin päässä yläpuolellani olevan putken kattoa, iski huimaus ja hapen loppumisen tunne. Laite nytkytti minua eteenpäin ja silmissä alkoi jo pimetä. Sydän hakkasi kuin viimeisillään ja tuskan pintahiki peitti välittömästi koko kropan. En painanut hälytyskelloa – huusin. ”Ota minut täältä pois”. ” Halua pois täältä heti”.
Ja näin onneksi kävi eikä kulunut kuin puoli sekuntia, kun olin vapauttanut itseni kääreistä, korvatulpista ja kypärästä. Ei naurattanut. Olin paniikissa.

Hoitaja oli fiksu ja rauhoitteli. Kertoi, että tämä on ihan tavallista. Hengitellään ja jutellaan. Mitä juttelemista tässä nyt on – ei onnistu putkeen meno.

Rauhoituin ja tutkin putkea molemmista päistä. Varmistin, että pääsisin halutessani putkesta pois omin avuin, jos tilanne niin vaatisi. Putkessa kiertää ilma, se on molemmista päistä avoin, eikä putki voi tutkimuksen aikana romahtaa päälleni.
 
Uutta yritystä. Kun minut oli uudestaan valmisteltu putkimatkalle, pyysin, että saisin piipahtaa putken puolella ennen kypäränlaittoa ja se sopi. Mutta ei se silti onnistunut. Vain otsahaivenet pääsivät putken sisäpuolelle, kun tuli tarve päästä pois tilanteesta. Kypärää ei sitten edes asetettu päähän.  Suunnitelma B käyttöön kuvauksen onnistumiseksi. Uusi aika seuraavaksi päiväksi ja ennen kuvausta rauhoittava lääkitys, joka on kuulemma melko yleistä.

Illalla kotona jo hieman (hyvin vähän) nauratti ja ihmetyttikin – mitä oikein tapahtui. Ei sitä järjellä voinut selittää. Ahtaan paikan kammo pääsi yllättämään ihan varoittamatta, ei puun, vaan putken takaa. Tällaisesta pelosta kun ei ollut itsellä mitään havaintoa etukäteen, se pääsi päälle kaikella voimalla.

Yön nukuin jotenkuten ja seuraava aamupäivä putken pää mielessä kului vähän sekavissa merkeissä. Kädet olivat kylmät, mutta hikiset. Ajatukset harhailivat, syke tuntui korkealta. Mutta eikö mitä – rohkeasti sovittuna aikana putkea kohti.

Sain lääkityksen ja sitten tunnin verran odottelua. Lääkkeen vaikutus ei tuntunut missään ja kun aikani tuli, astuin tutkimushuoneeseen epäilevin mielin. Putkeni, viholliseni – siinä se odotti suu ammollaan, että pääsisi haukkaamaan pelokkaan potilaan poskeensa.

Samat toimenpiteet kuin eilenkin ja tiukka määräys pitää silmät kiinni, kun lähtölaskenta alkaa ja myös koko kuvantamisen ajan. Näin päätin tehdä. Valmistelut oli tehty ja liukuhihna alkoi kuljettaa pillerillä terästettyä potilasta kohti syöveriä.

Ihan ensin pelon aalto tuulahti pääkoppaan, mutta syvään hengitellen ja hengitystä ennen uloshengitystä hieman pidätellen aloin laskea takaperin tuhannesta alkaen. Laske – hengitä – laske-hengitä - 863 – 862 – 861 - 860…. ” No niin, rouva, hienosti meni!” hoitaja käynnisti liukuhihnan ja yhtäkkiä olin ulkona putkesta. Mitä, nytkö jo – en ehtinyt laskea edes puoleen väliin. Olin hämmentynyt, näinkö se kävikin, nopeasti ja loppujen lopuksi pelottomasti.

No, pillerihän siinä tepsi ja myös osaava henkilökunta sekä vinkkinä avuksi saatu hengitystekniikka ja takaperin laskeminen. Mikä voittajafiilis. Mutta myös ymmärrys sille, että pelkotilaa ja paniikkia ei saa vähätellä. Sen kuristava ja otteessaan pitävä voima on jotakin sellaista, että sille ei järki oikein mitään mahda. Varsinkin kun pelko tulee täysin yllättäen.