maanantai 2. toukokuuta 2022

Voi itku


Nyt kohkataan sitten siitä, että päättävässä ja johtavassa asemassa oleva henkilö, kuten esimerkiksi pääministeri, ei saisi itkeä julkisesti. Ilta-Sanomien haastattelussa pääministeri oli kyynelehtinyt puhuessaan Ukrainan sodasta. 

Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola, joka kirjoittaa hyviä kolumneja, kirjoitti tästäkin aiheesta hyvän analyysin. Hän kallistui lopulta sille kannalle, että ..."jos kyse on kansakunnan kannalta kriittisistä asioista, poliitikon täytyy johtaa, ei nyyhkiä eikä päivitellä." "Kriiseissä kansa kerääntyy johtajan ympärille ja odottaa häneltä ratkaisua, tietä ulos pimeydestä. Perinteisesti arvostamme kriisin hetkellä vahvoja johtajia." "Poliittinen johtaja ei voi tuhertaa itkua kriisin keskellä. Mitä isompi ongelma, sitä kylmäpäisempi johtajan on oltava."

Twitterissä poliitikot ovat kertoneet omista itkuistaan ministeri Li Anderssonin aloitteesta. Monikin oli itkenyt jopa Eduskunnan istuntosalissa tai muualla puhetta pitäessään tai muuten julkisesti.

Twitterissä paras kommentti oli mielestäni Kirsi Pihalla: "On aika vanhanaikainen ja yhteisöille vahingollinen ajatus, että tunteet ja päätöksentekokyky olisivat toisensa poissulkevat asiat"...

Tähänkään asiaan ei ole mitään yhtä ratkaisua. Totta kai tunteet sallitaan inhimilliselle ihmiselle. Onhan niitäkin ihmisiä, jotka eivät itke koskaan. Donald Trump on väittänyt itkeneensä viimeksi vauvana. 

Itkeminen ei sinänsä ole mikään heikkouden merkki. Se on vain yksi tunneilmaisun muoto, kuten vaikka naurukin. Varsinkin pojat/miehet on ikävä kyllä, usein kasvatettu niin, ettei itkeä saa.  

Olisin silti Ulla Appelsinin kanssa samoilla linjoilla siinä, että johtajan ei pidä näyttää omaa epätoivoaan varsinkaan vaikean kriisin keskellä. Kyllähän se kansan perusturvaa järkyttäisi, jos vaikka tasavallan presidentti tirauttaisi itkun keskusteltuaan puhelimessa Puten tai jonkun muun hirmuvaltiaan kanssa. Tai mistä sen tietää, vaikka tirauttaakin joka kerta, mutta ei näytä sitä kansalle. Hallitsee ja hillitsee itsensä ja vetää johtajan naamion hetkeksi kasvoilleen. Ja eihän meillä tässä edes mikään kriisi ole verrattuna Ukrainaan. 

Itkuherkkyys on hyvin yksilöllistä ja omien havaintojeni mukaan sekin muuttuu elämän eri vaiheissa. Moni on kertonut kyynelehtineensä jonkun läheisen vihkitilaisuudessa tai konfirmaatiossa. Siunaustilaisuudessa nyt on ihan luonnollista päästää kyynelet tulvimaan. Elämäni aikana olen aika monissa hautajaisissa ollut. Vain yksissä en itkenyt yhtään eikä edes itkettänyt. Omien vanhempien ja erään hyvän ystävän hautajaiset ovat olleet vaikeimmat. 

Nuorempana oli itselläkin itku herkemmässä. Muistan, miten hankalaa oli esimerkiksi omien lasten ja kummilasten kastetilaisuuksissa ja konfirmaatioissa, kun en olisi halunnut liiaksi näyttää liikutustani. Joskus tapahtui niin, että alkoi itkettää jo kirkon rappusilla.

Muistan myös erään sukulaismiehen hautajaiset, joissa olin ihan vesiputouksena, vaikka vainaja ei ollut varsinaisesti kovinkaan läheinen. Ihmettelin samalla, miten hänen saman ikäinen tyttärensä kykeni pitämään isänsä muistotilaisuudessa puheen ihan puhujapöntössä. Tosin muistotilaisuudessahan tunnelma onkin useimmiten jo kevyempi kuin siunaustilaisuudessa.

Omien tytärtemme häissä en morsiamen äitinä itkenyt, vaikka moni äiti siinäkin tilanteessa pyyhkii silmiään, niin omakin äitini teki aikanaan. Itse koin tilanteen pelkästään ilon kautta. Ehkä se johtui hyvin pitkälti siitä, että tilanteeseen ei liittynyt mitään varsinaista luopumista, molemmat tyttäret olivat asuneet jo pitkään poissa kotoa opiskelun ja työn vuoksi eivätkä siis lähteneet parisuhteeseen ja erkanemaan suoraan kotipesästä. Tyhjän pesän syndrooma oli jo käyty läpi.

Kummankin hääjuhlassa pidin puheen eikä itkettänyt silloinkaan. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta varhaisemman iän itkuherkkyys on vanhemmiten vähentynyt selvästi. Läheisensä menettäneen ihmisen kohtaaminen on aina vaikeaa. Ei yksistään se, että on keksittävä jotain fiksua sanottavaa, vaan pitäisi myös pystyä olemaan itse liikaa itkemättä, koska siinä tilanteessahan itkeminen "kuuluu" lohdutettavalle omaiselle.

Tilanne oli päällä esimerkiksi silloin, kun bloggaajaystäväni Nytte oli menettänyt isänsä ja menin käymään hänen luonaan kukkapaketin kanssa. Itse olin vesiputouksena, kun taas Nytteä ei juuri itkettänyt. Hän sanoikin, ettei ole kovin itkuherkkä sellaisissa tilanteissa. Tilanne vaan oli jokseenkin outo, kun lohduttamaan tullut kyynelehti enemmän kuin lohdutettava.

Kuva: Pixabay

Kuvien ja tekstin kopioiminen ja muu käyttäminen ilman lupaa on kielletty.



5 kommenttia:

  1. Liikuttuminen on normaali asia, jota ei voi kieltää keneltäkään. On epänormaalia tunnekylmyyttä tai masennuksen mukanaan tuomaa yhdentekeväisyyden tunnetta jos yhtään mikään ei liikuta.

    Kirjat, elokuvat ja muut kulttuurin tuotteet on suunniteltu herkistämään ihmisen mieltä niin että hän "puhdistuu" itkun kautta.

    YK:n pääsihteeri António Guterres ja Ukrainan presidentti Zelenskyi ovat liikuttuneet ukrainalaisten siviilien kärsimyksistä puhuessaan, miksi Sanna Marin ei saisi.
    Sanna Ukkola kirjoittaa välistä oivaltavia kolumneja, välistä taas aivan omituisia. Tämä viimeisin kuuluu mielestäni niihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Melko samansuuntaiset on mietteet noista Sanna Ukkolan kolumneista. Mutta sujuvasanainen hän on joka tapauksessa.

      Poista
  2. Itku tekee hyvää sielulle, oli se sit kuka hyväänsä, sanovat että se puhdistaa.
    Minä itkin viimeksi tänään, kun ystäväni kertoi selviytymistarinansa sieltä lapsuudesta aikuiseen asti, hän aloitti: " 9 vuotiaana hänen piti karata kotoa..."
    Eilenkin itkin kun TV.ssä Ukrainasta pastori kertoi paostaan orpokoti lasten kanssa,
    kun he joutuivat kääntymään takaisin ja vaihtamaan paikkaa,
    hän kertoi että kellareissa on äitejä jotka on vasta synnyttäneen lapsen kanssa ilman ruokaa ja vettä, pastori oli ottanut kuvia sieltä, hän kykynsä mukaan auttaa heitä, mutta ruoka-apu on vaikeaa.
    Jos ajatellaan miten paljon elämäni aikana olen itkenyt, niin eniten lapsena, olen aika herkkä, jos joku itkee niin myötätunnosta alan itsekkin itkeä.
    Lasten syntymä, se ensimmäinen parkaisu on ilon kyynel, lapsi on ihme ja taivaallinen lahja, "oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain," koskettaa...kun he alkoivat muuttaa kotoa pois, itketti.
    Nuorin siskoni kun kuoli, toisen siskoni kanssa kävimme katsomassa häntä ruumishuoneella, hän oli laitettu kauniisti, puettu valkoisiin, pitkät tummat hiukset sivulle punaisella rusetilla,
    vaikka hän ehti olla kuolleena monta viikkoa, oli hänen kasvot puhtaan valkoiset ja sileät, niinkuin hän olisi nukkunut, sisimpääni kouraisi syvältä,
    mutta en itkenyt, en itkenyt silloinkaan kun hänen arkku tuotiin kirkkoon, enempi oli se suru siitä että miten paljon hän oli rikki elämänsä aikana.
    Äitini kun kuoli, se oli helpotus niistä kivuista 8 vuotta sairastaneena,
    suru ja kaipaus ei silti koskaan katoa kummankaan läheisen kohdalla.

    Myös kun olen saanut kokea Jumalan rakkautta ja armoa nuoresta asti, niin se itku on ollut paremminkin iloa siitä että olen Jumalan rakastettu, ja että minunkin syntieni puolesta Jeesus on kuollut ristillä,
    ja armosta saan olla kerran Jumalan valtakunnan perillinen, niinkuin Raamattu sen lupaa jokaiselle jotka ottaa hänet vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Ukrainalaisten kärsimykset ovat niin käsittämättömiä, ettei niitä uskalla edes ajatella.

      Poista
  3. KUN TUOSSA ON OTSIKKO EDUSKUNTA, NIIN AJATTELIN LAITTAA TÄÄN KOMMENTIN. IS.HAASTATTELI SARI ESSAYAHTA, TOIMITTAJA TENTTASI SARIA ERIK. MITÄ MIELTÄ HÄN ON SIITÄ ,KUN KANSANEDUSTAJA VERONICA HONKASALOA MARSSI TERRORISTI JÄRJESTÖ HAMASIN PUOLESTA ? NIIN SARI SANOI ETTÄ :"SE TUNTUI PAHALTA" MUTTA NIINPÄ IS.JÄLLEEN KERRAN VALEHTELI SIVUILLAAN, KIRJOITTAESSAAN NÄIN:"SARI TUOMITSI VERONIKAN"... ELI VÄÄRISTELLÄÄN SANOJA, NIINKUIN PÄIVISTÄKIN. EIKÄ HEITÄ SIITÄ SYYTETÄ. EI USKOVAT IHMISET ALA KÄRÄJÖIMAAN , MEDIA VAIN YLTYISI SIITÄ.
    NIINKUIN RAAMATTU SANOO:"Meitä parjataan, mutta me puhumme leppeästi, meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio,kaikkien hylkimä, aina tähän päivään asti"1kor.4:13 MUTTA TUOSSA PARJAAMISESSA ON VASTAKOHTA RAAMATUSSA MYÖS. Room.8.37 "Mutta kaikesta me saamme jalon voiton, hänen kauttaan, joka on meitä rakastanut" MÄ ILOITSEN SIITÄ ETTÄ SARI JA PÄIVI OVAT VAHVOJA KRISTITTYJÄ, VAIKKA MEDIA KOITTAA ÄRSYTTÄÄ VALHEILLAAN.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!