On vain kaksi tapaa kukittaa orkideaa?

Nimittäin oikea ja väärä?

Sleepy Sleepers, kuva: fi.wikipedia.org

Youtube/Sleepy Sleepers: Kaksi tapaa keittää kahvia.

https://youtu.be/URjPXOKG_H4

Yleensä saan helposti tapettua kaikki huonekasvit ennemmin tai myöhemmin, mutta tällä hetkellä niitä on huushollissa peräti neljä, joista yksi (ystäväperheeltä saatu Onnenapila) tuntuu viihtyvän paremmin ulkona kuin sisällä. Varmaan se on kyllästynyt siihen jatkuvaan penkkiurheilun ja Breaking Badin ja Syke-sarjan ja Solsidanin katsomiseen ja kuuntelemiseen. (Urheilun älämölöä, päihteitä ja väkivaltaa, hälytysajoneuvoja ja ruåtsin kieltä). Ymmärrän hyvin, jos Feng Shui on taas jo silläkin sekaisin. Yhtä  kasvia lukuunottamatta kaikki on saatu lahjaksi ystäviltä ja muilta läheisiltä.

Se yksi on orkidea, jonka olen hankkinut viime vuodenvaihteessa ja se on lopettanut kukkimisensa joskus vapun tienoilla. Olen saanut sen hoitoon kaksi toisistaan poikkeavaa ohjeistusta, joista toisen kukkakauppiaalta, joka sen minulle myi ja toisen kynsihoitolan pitäjältä, joka huoltaa geelikynteni säännöllisesti. Hänen hoitolansa valoisalla ikkunalla on pienen kasvihuoneen verran orkideoja, joista useampikin on yhtä aikaa kukassa. Niitä siinä katsellessa on keskusteltu orkideojen kasvatuksesta.

Kaikkihan sen tietävät, että orkidea pitää valoisasta paikasta. Ja useimmiten neuvotaan istuttamaan se lasiseen ruukkuun, jotta juuret saavat valoa. Kukkakauppiaan ohje oli kuitenkin, että juuret eivät tarvitse valoa, vaan ILMAA. Niinpä hän myi minulle suojaruukuksi läpinäkymättömän ruukun (jonka sisään se läpinäkyvä siis laitettiin). Lisäksi kukkimisen ajan piti antaa joka kastelukerralla Kekkilän kukkaravinnetta (pieni 200g:n purkki kellanvihreää jauhetta). Vain kukkimisen ajan. Kastella piti kahden viikon välein siten, että suojaruukun pohjalle jäi vain n. 1,5 sentin kerros vettä seisomaan. Ja kasteluvesi kaadettiin juurelle, karkealle "mullalle" (joka pitää olla männyn kaarnaa) siten, että vettä ei saanut jäädä seisomaan mihinkään lehden tyveen. Ja siitä se valui hiljakseen ruukun pohjalle.

Toinen ohje on kynsisalongin ulkomaalaistaustaiselta yrittäjältä, joka on kotoisin maasta, jossa orkideat ehkä jopa kasvavat luonnonvaraisina. Kukat ruukkuineen laitetaan toiseen läpinäkyvään lasiruukkuun, (Ikean maljakko) jossa pidetään koko ajan vettä niin, että vesi juuri ja juuri ylettyy sisemmän ruukun pohjaan saakka. Ikean ruukussa olevaa vettä ei vaihdeta. Hänen maljakoissaan tuo vesi näyttää varsin iljettävältäkin jo, se on ihan vihreää ja vähän sameaa ja multaakin on seassa. Juuret kurottelee siellä veden seassa syvemmälle. Lannoitusta ei anneta ollenkaan, koska muuten kasvi alkaa vain kasvattaa lehtiä eikä kuki, neuvoi hän.

No, päätin sitten kokeilla tätä kynsihuoltajan ohjetta muutama viikko sitten. Tosin siirsin orkidean myös aikaisempaa valoisammalle paikalle. Nyt se on paikassa, jossa se saa "ristivaloa", josta erään kolmannen lähteen (työkaveri) mukaan orkidea nimenomaan tykkää. Tästä ristivalosta (valoa tulee kahdesta eri suunnasta) kumpikaan edellä kerrottu asiantuntija ei maininnut mitään. Ja nyt en ole sitä lannoittanut, kun ei ole kukkimisen aika. Ja minunkin orkideani vesi on jo vihreää.

Ja kuinkas kävikään. Kukka on tehnyt jo useita uusia lehtiä ja työntää nyt joka suunnasta uutta pötkylää, joista en voi olla ihan varma, ovatko ne kukkavarsia vai uusia ilmajuuria. Se jää nähtäväksi. Jopa ruukusta kaarnan seasta nousee ylöspäin jotain. Ja tämä alkoi pian sen jälkeen, kun vaihdoin "strategiaa" ja kukan paikkaa. Onhan tässä tietysti monta muuttujaa, mutta alan pikkuhiljaa uskoa kynsihoitajan vaihtoehtoon. Paitsi että en olisi niin pihi lannoittamisen kanssa kuin hän. Joka ei siis lannoita orkideojaan lainkaan. Raportoin tänne heti kun on jotain uutta kerrottavaa.

Kuvat: Erikoiset Asiantuntijat

Ei kaupallista yhteistyötä: Ikea, Youtube, Sleepy Sleepers, Kekkilä Oy, Breaking Bad, Syke, Solsidan / Erikoiset Asiantuntijat

Sleepy Sleepersillä ei ole myöskään mitään tekemistä EAn orkideojen kanssa eikä muutenkaan.

Miksi olinkaan niin kiltti?

Miksi ihmeessä pitikin olla koulussa niin kiltti ja noudattaa aina kaikkia ohjeita ja sääntöjä? Kyllähän ne opettajat olivat tottuneet ja koulutettu kestämään kakaroiden kepposia ja toilailuja. Ihan hyvin olisi voitu keksiä enemmänkin jotain pientä jäynää päivien ratoksi. Olisi opettajillakin ollut rattoisampaa tekemistä kuin kitata sitä pannuun palanutta kahvia välitunnit läpeensä 😆. 

Itse jouduin kiusaamisen kohteeksi alakoulun 3.-4.-luokalla kahden isomman pojan toimesta. Meillä oli osittain sama koulumatka. Kotiin päin mennessä osuttiin silloin tällöin samaan aikaan samalle taipaleelle. Ajettiin pyörillä ja heillä oli tapana ajaa etupyöränsä kiinni takapyörääni niin, että se haittasi pyörän liikkumista. Saatoinpa joskus kaatuakin. Tein siitä touhusta lopun. Pysähdyin, nappasin tienposkesta kourallisen kiviä ja aloin nakkelemaan niillä poikia. Huusin ja kiroilin niin maan perkeleesti. Pojat säikähtivät, taisin osuakin heihin. Tulivat varmaan kiusaamisen suhteen toisiin aatoksiin. Jotenkin jäi semmonen fiilis, että nämä pojat väistivät minua vielä yläkoulussakin. Ja se oli ihan ansaittua. 💪

Täytyy myöntää, että yläasteella kiusattiin äidinkielen opettajaa, joka oli jo varttuneempi poikamies ja vähän liian kiltti. Hän olisi voinut pitää kovemman komennon meille vintiöille. Osallistuin siihen itsekin. Ehkä se oli kuitenkin lopulta sellaista hyväntahtoista läppää, eikä varsinaista kiusaamista. Näin jälkeenpäin ajatellen kuitenkin noloa. Tämä sama miekkonen opetti meille historiaa lukiossa ja oli koko kouluajan yksi pidetyimmistä opettajistamme.

En itse kiusannut ketään oppilasta. Ei olisi tullut mieleenkään. Kerran mottasin välitunnilla kaverilta ns. senkan nenästä, mutta se oli puhdas vahinko, sellaista sattuu. Kaikki osapuolet ymmärsivät sen. Joskus olisi kyllä itse kukin voinut puuttua joidenkin muiden toimintaan. Ei vaan siinä iässä varmaan kenelläkään ollut eikä ole ymmärrystä eikä valmiuksia tehdä niin. Porukan paine on lisäksi niin kova, että harva uskaltaa. 

Omassa koulussani 70-80-luvuilla koulukiusaaminen ei ollut niin yleistä kuin nykyään. Toisaalta eräs ystäväni samasta koulusta kertoo kokeneensa rankkaakin kiusaamista. Onpa kyseisen paikkakunnan koulukiusaamisesta kirjoitettu kirjakin. Pikkupaikkakunnalla jää helposti ulkopuoliseksi ihan pienestäkin syystä. Itsekin olin vähän ulkona eniten siitä syystä, että asuin sivukylällä ja sieltä oli vähän hankalampi osallistua harrastuksiin ja muihin rientoihin logistiikkaongelmien vuoksi. Linja-autot kulkivat pääasiassa vain koulukuljetuksia varten, vanhemmat olivat aina kiinni töissänsä ja ajokortti oli vain isällä. Joka taas oli jatkuvasti väsynyt raskaan työn ja sairautensa vuoksi.

Opiskeluaikanakaan ei syntynyt hyvää yhteishenkeä. Silloinkin muodostui porukoita ja erityisesti jäi mieleen paikallisen yrittäjän jälkeläinen, jota osa nuoleskeli. Hänen matkassaan pääsi sellaisiin paikkoihin ja tapahtumiin, mihin taviksilla ei ollut mitään asiaa. Tämä toveri tuntui vähän ylenkatsovan muita. Tulevaa yrittäjän uraa silmälläpitäen olisi ehkä kannattanut olla vähän paremmalla asenteella liikkeellä. Me kaikki olimme kuitenkin hänen potentiaalisia tulevia asiakkaitaan. Itse olen aina enemmän arvostanut aitoa ystävyyttä, joka ei ole ostettavissa eikä myytävissä minkään aineellisen avulla.

Edellä mainitun henkilön kohdalla huhujen mukaan toteutui se matematiikan opettajamme esittämä skenaario erään huonosti menneen kokeen palautuksen yhteydessä: "Teistä ei taida tulla xxxxxxxxxja ollenkaan, ainoastaan oppilaitoksen alueella oleskelleita." 😆😆😆😆 Näin opiskelijoita kannustettiin tuolla tunkkaisella 80-luvulla.

Nykyajan uutiset koulukiusaamisesta ovat ihan käsittämättömiä. Muistaakseni omat lapset (koulussa 90 - 10-luvuilla) eivät antaneet ymmärtää mitään tämänkaltaista tapahtuneen. Koulukiusaaminen on suorastaan ryöstäytynyt käsistä. Vai ovatko vain karmeimmat tapaukset saaneet huomattavaa julkisuutta? Vastikään luin sanomalehdestä, että jossain päin maata kiusaamistapaukset viedään poliisille. Lopultakin asialle uskalletaan todella tehdä jotain radikaalia. Toisaalta, vielä on kai olemassa kiusaamisesta vapaitakin kouluja tai edes luokkia? Asia lienee kiinni monesta asiasta, myös rehtorin ja opettajien osaamisesta, auktoriteetista ja persoonista. Ja erilaisten sattumien summasta.

Entäs kun tämä polvi kasvaa siihen ikään, että ovat työelämässä? Jatkavatko kiusaajat siellä ”uraansa” vai viisastuvatko kokemuksistaan yhtään? Ehkä kiusatut ja sivusta seuranneet pystyvät rohkeammin puuttumaan asioihin. Silti voi käydä niin, että koulukiusaajat onnistuvat hivuttautumaan esimiesasemaan ja jatkamaan kiusaamista työelämässä. Esimiehen tekemänä työpaikkakiusaamiseen on todella vaikea puuttua tai vaikuttaa. Johtoportaan ylemmillä askelmilla on niin helppo vain sulkea silmänsä ja uskoa ennemmin lähiesimiestä kuin työntekijää. Lapatossuja esimiehiä löytyy yllättävän korkeista asemista.

Onneksi työelämässä alkaa olla jo nuoren polven esimiehiä, jotka ovat saaneet asianmukaista koulutusta työhönsä ja ymmärtävät roolinsa ja tehtävänsä paremmin kuin monet viisi - kuusikymppiset kollegansa. Totta kai aina on onnistujia ja epäonnistujia. Mikään koulutus ei korjaa luonnevikoja ja muita puutteita, joiden vuoksi jotkut eivät vain sovi esimieheksi. Ei kaikista ole kellosepäksikään. Tai tutkijaksi. Tai nosturinkuljettajaksi. Tai materiaalinkerääjäksi. Minäkään en pystyisi tai haluaisi noista mihinkään.

Kuvat: Pixabay

Taas syksy saa

Syksy on iloinen asia. Se tulee joka vuosi. Se on eteenpäin pääsemisen merkki. Ilman syksyä ja talvea ei tulisi uutta kevättä. Syksyllä alkaa ja aloitetaan paljon uusia asioita. 

Tapasin äskettäin ohimennen työkaverini toisesta yksiköstä, nuoren miehen. Tavanomaiseen "Mitä kuuluu?" -kysymykseen hän vastasi iloisesti ja epäröimättä: "Mitäs tässä, syksyä rinnassa!" Kiva vastaus. Hän sanoi pitävänsä syksystä.

Kyllä en haluaisi asua jossain Kanarian saarilla, jossa on ympäri vuoden samanlaista. Ja jumalattoman kuivaa ja karua. Tässä suhteessa vielä pahempi on Kreikan Peloponnesoksen niemimaa. Siellähän niitä maastopalojakin on usein.

Syksy on kyynikoiden kulta-aikaa.

Erään ystäväni äidillä on juhannuspäivänä tapana todeta: ”Niin on syksyn tuntua ilmassa.”

Isännän jo eläköitynyt työkaveri piti tapanaan heti lomien jälkeen ensimmäisenä sadepäivänä porhaltaa työpaikalle ja sadetakkia ja kumppareita riisuessaan  toivottaa: ”Syysterveiset, syysterveiset, SYYSTERVEISET!”

Oli ilmeisesti hyvin mieleenpainuva tapa.

Aika elokuun lopusta jouluun kuluu nopeasti. Se johtuu siitä, kun ei haluaisi iltojen pimenevän ja ilmojen kylmenevän, lehtien putoavan puista ja maan jäätyvän.

Kevättalvi puolestaan kuluu hitaasti vuodenvaihteesta vappuun, kun kovasti odottaa valon määrän lisääntymistä ja kevään edistymistä.

Puhumattakaan valoisimmasta ajasta vapun tienoilta elokuun loppuun, ”venetsialaisiin”. Sehän vasta äkkiä hurahtaa. Tänä vuonna on sentään saatu aurinkoa. Kroppa ja pää ovat saaneet aurinkoenergiaa. Paitsi ei ehkä niinkään läntisessä Suomessa, jonne kaikki sadepilvet näyttävät menevän. Omalla kotiseudulla keskisemmässä Suomessa on kuivaa niin kuin beduiinin sandaalissa.

Pari vuotta sitten kesällä ei ollut yhtään lämmintä ja aurinkoista päivää, pelkkää kylmää sadetta vaan. Isännän kanssa mentiin silloin viikoksi Kreetalle. Siellä 40 asteen helteessä päätettiin, että ikinä enää ei lähdetä keskikesällä etelänmatkalle. Vaikka sataisi lunta koko kesän. Vannomatta paras, mutta meidän etelänmatkat alkaa muutenkin  pian olla tehty. Euroopan lomakohteet on "niin nähty" ja periaatteessa sama meininki kaikkialla. Ja sitten on vielä tämä kaikkialta tajuntaan tunkeva lentohäpeä. Mutta saapa nähdä. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin alle kahdessa kuukaudessa on taas joku pieni reissu varattu eikä lentohäpeästä tietoakaan.

Viime syksynä hankin perheeseen kirkasvalolaitteen aivotoimintaa (sitäkin vähäistä) virkistämään. Kirkasvalolaite ja kirkasvalolamppu ovat kuulemma aivan eri asioita (netistä luettu). Hyvä kapistus se on ja otetaan taas käyttöön syyskuun puolella. Valoa ei tarvitse sillä erikseen ”ottaa”, vaan laite on ruokapöydän päädyssä ja se on toiminnassa aamupalan ajan. Riittää, että valo on näkökentässä.

Aikaisemmin en uskonut tällaisiin vehkeisiin ollenkaan. Tuumasin, että ihmiskehon kuuluukin olla kaamosaikaan vähän talvihorroksessa. Muutin mieleni ja suosittelen muillekin laitteen hankkimista.

Kuva: Pixabay.

Ei kaupallista yhteistyötä Innojok Oy /EAt.

Kaikkien aikojen lohi-herkkusienipasta

Tällä kertaa valmistui nopea arkiherkku Pikku Kokin toimesta ja Erikoinen Asiantuntija pääsi toimittamaan mieluista maistajamestarin virkaa.

Ohje on Valion resepteistä ja se on toteutettu melkein sellaisenaan. Käytimme loimulohta, joka toimi pastassa erikoisen erinomaisesti.

Tarvitaan:

* 200 g pastaa, tagliatelle (muukin käy)

* 1 sipuli – käytimme punasipulia

* 200 g tuoreita herkkusieniä pilkottuna

* 1 rkl rasvaa paistamiseen

* 1 prk (2,5 dl) ruokakermaa - ohjeessa       Valion Sitruuna&Pippuri – käytimme     Kolmea yrttiä

* 250g kypsää lohta, meillä loimulohta

* 1 dl ruohosipulia – meillä pikkutomaatteja

Pikku Kokki

• keitti pastat kypsiksi pastapussin ohjeen mukaan
• kuullotti pannulla sipulin ja paistoi herkkusienet
• lisäsi pannulle ruokakerman ja kuumensi
• palasteli joukoon lohen (ja olisi lisännyt tässä vaiheessa ruohosipulin, jos sitä olisi ollut)
• yhdisti valutetun pastan ja kastikkeen
• koristeli kirsikkatomaateilla
• tarjoili
• siivosi keittiön.

Kätevä ja maistuva arkiruoka valmistui vartissa ja katosi parempiin suihin samassa ajassa.

EAlla ja Valiolla ei ole kaupallista yhteistyötä.

Houkutusten höyhensaari

Olen seurannut kaikki kaudet ja jokaikisen jakson kamalaakin kamalammasta Temptation Island Suomi -ohjelmasta.

Olen siis koukussa ohjelmaan ja meillä on erään ystäväni kanssa kotikatsomot ja muistutukset ja arvosteluraati ja palautekeskustelut asian tiimoilta. Tänä vuonna saimme kuulla hyviä uutisia – kevään kauden jälkeen uusi kausi koittaa jo syksyllä. Jihaa – ei enää vuoden odottelua. Tyypillistä on ollut, että kausi kaudelta panokset ovat koventuneet. Mitä näemmekään syksyllä, kahden hengen tiimimme aloittaa valmistelut hyvissä ajoin – kaikkeen tullaan varautumaan ohjelman vaatimalla tavalla.

Mutta mitä tekee TIS-fani kausien väliaikana. Unelmoi sarjan inhokkihahmostaan, ei tietoisesti, vaan alitajuisesti yöunillaan. Ei ole todellista – mutta on kuitenkin. En näe koskaan samoja unia usempaan kertaan. Never. Nyt se ihme on kuitenkin tapahtunut ja voisi kuvitella, että asian on aiheuttanut jokin merkittävä tapahtuma. Mutta ei, se oli Temppareiden Iiro. Kautta aikain kaikkien jaksojen kaikkein kamalin retale ja ketku. Hiipi minun uniini miehekkäin elkein ja vei jalat altani. Unissani olin lääpälläni Iiroon. Pahin retkahtaminen sitten vuosisadan oikean rakkaustarinan jälkeen. Unessani iski himo ja vimma mitä suurimmalla voimalla päälle ja kohde oli ikiaikainen inhokkini, Iiro.

Miten tämä kauhea painajaismainen himouni oli edes mahdollinen ja vielä kahtena yönä kävi tämä unen pilaantuminen. Toisessa unessa kiihkeästi suuteloin Iiron sylkeä valuvaa suuta sen märkyydestä piittaamatta. Kiihkoissani imuttelin kuin viimeistä päivää. Uusintapätkässä oli suunnilleen samanlainen käsikirjoitus, ei juonta vaan imutapahtumaa unen alusta loppuun.

Herättyäni unestani molemmilla kerroilla iski nolous ja häpeä. Kuin olisin ollut oikeassa elämässä tositoimissa aivan väärän miehen kanssa. Anteeksi, Iiro – kaikella rakkaudella – kun et kelpaa edes unikaveriksi ;)

Kuva: Pixabay

Kotvi kotva

Työelämässä on trendikästä kotvia eli tauottaa työtä. Työrupeamaa pilkotaan jaksoihin kotvien. Kotviessa ei tehdä mitään mikä varsinaisesti edesauttaisi työn joutumista, vaan ollaan vaan ja ihmetellään. Annetaan rauha aivoille ennen ryhtymistä uuteen puuhaan tai aiemman työn jatkumista kohti sen seuraavaa vaihetta.

Kotviminen on työn tekemiseen kuuluva tärkeä tauko, jona aikana työ hautuu tai valmistautuu ilman tekijän panosta. Se on siis tekeillä olevaan työhön liittymätöntä toimintaa tai aikaa ilman mitään tekemistä, jona aikana kuitenkin työ menee eteenpäin. Ajan ottamista muulle ajattelulle tai pääkopan tuulettamista ilman ajattelua, jos niin vain pystyy olemaan.

Kotvimisella tarkoitettiin ennen vanhaan odottelua, tuumailua, lykkäämistä tai paastoamista. Käsite on peräisin kalastuksesta ja metsästyksestä. Kun viedään verkot vesille tai viritetään ansa saaliseläimelle, ei voi tehdä mitään sen eteen, että kala uisi verkkoon tai supi juoksisi loukkuun. Voit vain soutaa rantaan tai kipaista kotiin ja kotvia sen aikaa, kun saalista joko tulee tai ei tule. Toivottavasti tulee.

Kuka sitten näinä kiireisinä aikoina taitaa kotvimisen taidon. Kun hankkeilla ja töillä on kiire, paine kasvaa, kun deadlinet huutavat työtä valmistumaan, töiden tilaajat soittelevat perään, katastrofin ainekset tuntuvat vaanivan joka nurkan takana. Käytännössä kotvimiseen otettu aika vie hankkeet nopeammin maaliin, kun vaan tohtisi sen työnsä tauottaa. Huokaista hetki, katsoa kauas, lepuuttaa silmää ja mieltä. Kotvimiseen käytettyä aikaa ei tarvitse kellottaa, kyseessä on mikrotauko. Pieni aivolepo, joka antaa tilaa luovuudelle tai käsillä olevalle työlle ratkaisun avaimen, jos hommaan on tullut pieni tenkkapoo. Kotviessa aivot saavat tilaa työstää luovasti, tiedostamatta työstössä olevaa asiaa.

Kotviminen ei ole laiskottelua eikä kahvitauon korvike. Kotviminen on olennainen osa työn tekemistä, jota ilman työ ei ehkä valmistu tai valmistuminen kestää kauemmin ja jopa huonommalla lopputuloksella.

Kotviminen kannattaa kaikilla elämänalueilla palkkatyön lisäksi. Omissa remonteissa, pihahommissa, viikkosiivouksessa, perjantai-illan kotikutoisessa parisuhdeterapiassa, lastenkasvatuksessa. Kaikessa missä aikalisä on tarpeellinen, jotta päästään maaliin eikä jäädä jauhamaan.

Kotvi siis, ihminen, edes kotva.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan kotvan vakiintuneita merkityksiä ovat ’hetki, tovi, tuokio’. Kotvan kesto on epämääräinen. Esimerkiksi sanonnan ’kotvan aikaa’ merkitys on lähempänä sanontaa 'jonkin aikaa' kuin ’hetken ajan’. Kotvan kesto voi siis vaihdella, mutta työelämässä lienee suotavaa, että on kotvan kesto on kohtuullinen.

Erikoiset Asiantuntijat paneutuivat kirjallisuuden kautta kotvimiseen ja suosittelevat asiasta kiinnostuneita lukemaan esimerkiksi Kotvimisen vallankumouksen, joka ilmestyi Kariston kustantamana syksyllä 2018. Kirjan ovat kirjoittaneet Jenny Kangasvuo, Jonna Pulkkinen ja Katri Rauanjoki. (ei kaupallista yhteistyötä EA:n kanssa).

Kuvat: Pixabay

Runoja ja pakkolausuntaa

Tätä kirjoitettaessa on Eino Leinon päivä sekä runon ja suven päivä. Niinpä Erikoiset Asiantuntijat  päättivät heittäytyä Erikoisen runollisiksi. Koulujen alkaminen on taas ajankohtaista ja syysaamu kirpeä kohta koittaa.

Jouduin alakoulun juhlissa aina lausumaan runoja. En ikinä ollut pyytänyt päästä moiseen hommaan, enkä mielestäni ollut osoittanut siihen mitään erityislahjakkuuttakaan. Se oli joku opettajan kuningasajatus. Tai sitten parempiakaan vaihtoehtoja ei ollut tarjolla. Esittämäni runo on varmaan ensimmäinen lukemani ylipäätään ja ihan pirukseen pitkä. Olin vaan siitä helpottunut, etten joutunut sitä LAULAMAAN.

Opettaja nimittäin kysyi, että "Haluatko mieluummin lausua vai laulaa?" Muita vaihtoehtoja ei ollut (selvää kiristystä). Olin epäilemättä siis multitalentti jo alakoulussa! 😅 Jos olisin silloin osannut sanoa EI, olisin vastannut, että en kiitos kumpaakaan. Ehkä se olisi ollut paras vaihtoehto kaikkien kannalta. Itsellekään ei olisi jäänyt niin pahoja traumoja esiintymisestä. Kyllä kuulijat silti taputtivat käsiään, säälistä varmaan. 😂 

Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie. Kotiportilta kouluun asti minun askeleeni vie.

Syysaamu kirpeä koittaa yli heräävän kaupungin ja sen laidassa koski soittaa tutun sävelen ilmoihin.

Talot matalat kahta puolta - miten tunnen ne tarkalleen! Yli niiden mäeltä tuolta kohoo kirkko tornineen.

Ja mun matkani keskitiellä näky ihana, aamuinen: tytön sinisen kohtaan siellä ja katsehen sinisen.

Vie jalat kuin karkelossa läpi pienen puistikon. Sen penkillä kuutamossa ens runoni tehty on.

Ja puiston puiden takaa - miten lempeine silmineen! - mua katsoo kaunis, vakaa runoruhtinas, piispa Franzén.

Ja koulun aitaa vastaan jo vanhan rehtorin nään. Miten tuttu astunnastaan ja ryhdistä miehisen pään!

Syysaamu kirpeä koittaa yli heräävän kaupungin ja sen laidassa koski soittaa tutun sävelen ilmoihin.

Ja ma unhotan läksyni vaivan ja kaikki niin kaunihiks saa. Mua jossain kaukana aivan, elo ihana odottaa.

- Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie. Ah, enkö ma hautahan asti myös

koululainen lie? 

                                                   

En ymmärtänyt sanoista paljoakaan. Kotiportti? Heräävä kaupunki? Koski soittaa? Sininen tyttö? Karkelo? Puistikko? Runoruhtinas? Piispa Franzèn? Rehtori? Astunta? Miehinen pää? Läksyn vaiva? Elo ihana koittaa? Ah? Hauta? 

Maalaislapselle nämä kaikki olivat ihan outoja asioita. Meidän pikkukoulussa ei ollut mitään rehtoriakaan, kolme opettajaa vain. Läksyistä minulla ei siihen aikaan ollut mitään vaivaa, tuskin niitä edes oli. Mietin, että mitä senkin koululaisen päässä on mahtanut liikkua, joka on tuollaiset laulunsanat väsännyt. AH, elää kyllä jossain ihan eri maailmassa hän. Mutta ihan oikeasti, tässä tekstissä on hyvin päästy syksyisen viileän aamun tunnelmaan kiinni.

Sen verran ovat laulun sanat jääneet vaivaamaan, että olen myöhemmin googlettanut tapahtumien sijoittuvan Oulun kaupunkiin. Patsaasta puhuttaessa kyseessä on piispa, runoilija ja kirjailija Frans Mikael Franzenin patsas, joka sijaitsee Franzenin puistossa Oulun tuomiokirkon vieressä. 

Seuraava koettelemus oli sitten itsenäisyyspäivän juhlassa. Ja tämä olikin sitten astetta pahempi. Yön vallat ja uhka sekä sorron alle taipuminen oli alakouluikäiselle ihan outoja ja pelottavia juttuja. Ei tullut nuorelle opettajallekaan mieleen, että niiden merkitystä olisi voinut vähän avata. Ehkä esitykseenkin olisi saatu enemmän tenhoa ja syvyyttä. 😁

Oi Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa, yön uhka karkoitettu on jo pois,  ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa kuin itse taivahan kansi sois'. Yön vallat aamun valkeus jo voittaa, sun päiväs' koittaa, oi synnyinmaa.

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle pääs' seppelöimä suurten muistojen, oi nouse, Suomi, näytit maailmalle sa että karkoitit orjuuden ja ettet taipunut sa sorron alle, on aamus' alkanut, synnyinmaa.

Kuvat: Pixabay

Kaikkien aikojen vegaaninen coleslaw-salaatti

Ja maistuu varmaan muillekin kuin vegaaneille.

Ohje on peräisin sivulta www.bilberryhill.fi eikä sitä ole EAn koekeittiössä tarvinnut tuunata.

n. 400g varhaiskaalia
n. 150g porkkanaa (2 kpl)
1dl vegaanista majoneesia
1,5 dl maustamatonta soijajogurttia, esim. Alpro Soy Mild & Creamy
2 rkl sitruunamehua
1 rkl sinappia
0,5 tl suolaa
2 tl sokeria
mustapippuria oman maun mukaan

Toteutusohje on EA koekeittiön laatima, kun ei jaksettu kaivaa ohjetta sitä varten uudelleen:

Viipaloi kaali esim. juustohöylällä, mitä ohuemmin sen parempi. Saman voit tehdä porkkanoille tai vaihtoehtoisesti raastaa ne karkealla raastimella.

Sekoita kastikkeen ainekset ja mausteet keskenään. Käytin tässä Dijon-sinappia, joka on niin hyvää, että syön sitä välillä lusikalla suoraan purkista.

Sitten vaan kastike ja vihannekset sekoitetaan hyvin ja annetaan tekeytyä kylmässä mieluummin seuraavaan päivään, jotta maut ehtivät tasaantua.

Näin tehtynä salaatti on paitsi vegaanista, myös gluteenitonta, laktoositonta, maidotonta ja munatonta. Tomaatitonta, omenatonta jajaja... siis lähes kaiketonta. Mutta sikahyvää, jos näin sopii sanoa vegaanisalaatista.

Kuvat: Pixabay ja Erikoiset Asiantuntijat

Potentiaalinen moottorisahamurhaaja

Tositarina

Meillä on mökillä mukava rajanaapuri, metsänomistaja. Ollaan hyvissä väleissä ja hänen metsästään saadaan hakea joulukuusi ja korjata tuulenkaatamat puut omiksi polttopuiksi. Viimeksi mainittu on kätevää molempien osapuolten kannalta.

Viime myrsky kaatoi taas puita hänen metsäpalstaltaan ja suoraan kulkemamme metsäpolun päälle. Havaittiin tämä puiden kaatuminen, kun käytiin kevättalvella ensimmäistä kertaa metsälenkillä.

Tapahtumahetkellä oli synkkä ja myrskyinen kesäpäivä. Alkoi aamupuuhien ja ruuan päälle mukavasti ramaisemaan. Ennen vetäytymistä päiväunille Uko kävi katkaisemassa porakaivosta sähkön, jottei mahdollinen nouseva ukonilma katkaise sähköjä ja riko porakaivon pumppua. Vedettiin sitten parin tunnin päikkärit tuttuun tyyliimme. Herättyämme ruvettiin tekemään lähtöä metsälenkille, kun ei mitään ukonilmaakaan ollut nukkuessamme kehittynyt. Ajattelin juoda lasillisen vettä ennen lähtöä, mutta vettähän ei tullut, kun pumpusta oli sähkö pois päältä.

Johon Uko sitten sanoi: ”Mennään nyt vaan lenkille ja kun TULEN takaisin, niin laitan pumpun päälle.”

”Mitä – meinaatko murhata minut sinne metsään, kun tulet yksin takaisin”, kysyin.

Naurettiin sitten yhdessä.

Puimme päälle ja olimme tekemässä lähtöä.

”Taidankin ottaa moottorisahan mukaan, niin korjataan nyt heti kesän aluksi ne puut siitä polulta pois” tokaisi Uko muina miehinä.

Nimenomaan, muina miehinä ja nyt kun ajattelin, se äskeinen yhteinen nauru – Ukon naurussa oli jokin kolkko sointi.

”Puut pois polulta kätevästi kesän alkuun? Vai kätevästi loman alkuun kesäleskeksi?” näitä mietin vain mielessäni.

Mutta yhtä kaikki, lähdimme moottorisahan kanssa metsään. Saavuimme ensimmäisen polun päälle kaatuneen puun luokse.

”Pitele tuosta rungosta vähän kohollaan”, Uko neuvoi.

Tuumasta toimeen.

”Lähempää sahanterää kiinni”, tuli uusi määräys.

”Ei kai se voi lipsahtaa käsille”, hätäännyin hieman.

Mutta Uko vain puisteli päätään ja vetäisi sahan laulamaan. Ensimmäinen runko napsahti mukavasti poikki ja pölli nostettiin polun sivuun. Matka jatkui. Seuraava runko olikin järeämpää sorttia. Eikä aikaakaan, kun sahan terä jumittui puoleen väliin. En jaksanut kannatella runkoa, joten Uko komensi minut puikkoihin. Eli tarttumaan moottorisahaan.

”Koitat vetää sitä itseesi päin”, Uko neuvoi.

No, mutta sehän on seuraavaksi otsassani ajattelin ja samaan hengenvetoon hoksasin, että miten ovelasti naamioitu tapaturma se olisikaan. Uko saattaisi antaa tukin kanssa yhtäkkiä löysää ja moottorisaha suorastaan singahtaisi ja halkaisisi rungon sijaan meikäläisen kupolin.

”En jaksa kannatella ja nostaa tätä sahaa”, oli pakko tokaista, mutta se oli vain puoli totuutta.

Toinen puoli oli se, että en uskaltanut ja vielä pieni osatotuus oli, etten halunnut kuolla. Ongelma ratkesi sitten niin, että rahaasimme rungon alle pienemmän pöllin kannattelemaan runkoa ja saha irtosi jumistaan. Olin havaitsevinani Ukon olemuksessa turhautumista. Mutta eikö mitä, runkoja ja mahdollisuuksia oli vielä muutama jäljellä. Seuraavaa kohti siis.

”Nostata runkoa, niin terä ei jumiudu”, oli Ukon seuraava neuvo.

Nostatin, minkä pystyin ja runko saatiin poikkaistua. Viimeinen enää jäljellä. Nyt kai sitten, hyvästi maailma – ajattelin. Mutta yllätyksekseni Uko sanoikin, että voisin kerätä polulle jääneitä oksan kappaleita polun sivuun. Viimeistä rungosta hän selviäisi yksin. Mitä ihmettä – tunsin melkein pettymystä. Mikä nyt rupesi mättämään kesken murhasuunnitelmien – vai oliko niitä sitten ollutkaan. Palattiin takaisin mökille, sähköt ja vesi päälle ja kahvin keittoon. Niinkuin aina metsälenkin jälkeen.

Iltapäivälehdet jäivät ilman uutista tragediasta: ”Naismetsuri tunaroi sahan kanssa ja katkaisi latvan itseltään.”

Klassikkoharrastuksen päivittäminen: Perhosten kerääminen

Ala-asteen opettajamme Irene kysyi aikoinaan meiltä oppilailtaan kiinnostaisiko meitä aloittaa uusi harrastus.

Hän kertoi hieman tarkemmin asiasta ja meitä oli sitten kourallinen 10-vuotiaita, jotka halusimme aloittaa uuden lajikokeilun. Perhosten ja hyönteisten keräilyn. 

Edellytyksenä oli, että kotoa saisimme tarvittavat välineet: siniharsoisen haavin, perhosten siipien levitys- ja kuivauslaudan (balsapuusta), hyönteisneuloja, eetteriä, lasipurkin ja pumpulia. Isäni askaroi haavin ja levityslaudan ja minä kävin ostoksilla hommaamassa muut tarpeet. Hyönteisneuloja myytiin kirjakaupassa ja eetteriä apteekissa. Muina pikkunaisina marssin apteekkiin pyyntöni kanssa. Eikö mitä – marssin sieltä samoin tein ulos eetteripullon kanssa ohjeistettuna, että ottaisin ensi kerralla saman ruskean lääkepullon mukaan, niin saisin ostokseni halvemmalla. Näin sitten aina teinkin.

Rekvisiitta kunnossa. Ensimmäisiä perhosretkiä teimme opettajan kanssa, jotta hän pääsi näyttämään meille hyönteisten työstön. Perhonen haaviin ja haavista lasipurkkiin, jonne oli juuri saalistuksen jälkeen laitettu eetterillä höystetty vanupallo. Katsoimme ihmeissämme, kuinka perhonen räpytteli ensin kiivaasti siipiään ja sitten hidastetusti ja lopulta nukahti ikiuneen lasiseen arkkuunsa. Jonka jälkeen vielä tovi odottelua, jotta taintuminen oli varmasti tapahtunut.

Perhosretken jälkeen tapahtui perhosten työstö. Keskiruumiin paksuimmasta osasta lävistys ohuella perhosneulalla, jonka jälkeen asettelu levityslaudalle perhosen vartalo laudan keskiuralla. Kun perhonen oli neulalla laudassa kiinni, neulojen avulla suoristettiin siipien asento mahdollisimman kauniiksi, jotta siipikuviot olivat esillä. Yhdelle laudalle mahtui noin 4 – 5 perhosta. 

Sitten muutamien päivien odottelua, jotta perhoset olivat kuivuneet muumioiksi ja jähmettyneet asentoihinsa. Jonka jälkeen irroitettiin siipiä paikallaan pitäneet neulat ja siirrettin perhosruumiit musteensinisellä sametilla vuorattuun kehikkoon, johon tuli lasikansi päälle. 

Sain kokoelmiini useita nokkosperhosia, joka oli tuohon aikaa yksi yleisimmistä perhosista. Sitruuna-, kaali- ja lanttuperhosia oli myös runsain määrin. Auroraperhonen oli yksi suosikeistani ja kaikki sini- ja kultasiivet, myös apollo on jäänyt mieleen. Oransseja, ruskeapilkkuisia perhosia oli niin monia ja toisiaan muistuttavia, etten oikein koskaan oppinut niitä erottamaan toisistaan. Poikkeuksena herukkaperhonen, joka oli helppo erottaa liuskareunaisten siipien perusteella. Monet ruskeat, yleisetkin, kuten tesmaperhonen, jäivät vaille huomioitani juurikin tuon vaatimattoman ruskean värinsä vuoksi. Vaikka löytyy ruskeistakin perhosista useita kaunottaria, kuten esimerkiksi metsänokiperhonen, papurikot, amiraali sekä tietysti upea suruvaippa. 

Paksuvartaloiset perhoset eivät minua innostaneet, mutta yksi on jäänyt mieleen, piippopaksupää, paksupäiden heimoon kuuluvat oranssi perhonen, jonka sain napattuakin. Hauskaksi sen teki meidän keräilijöiden mielestä mielleyhtymä erääseen Piippo-sukunimiseen opettajaamme. Kyllä meitä asia aikansa tirskutti ja opettaja tietysti ihmetteli, kun taululle on ennen tunnin alkua töherretty kyseenalainen taideteos piippopaksupäästä. 

Koskaan en saanut haaviini havittelemaani neitoperhosta, yhden kerran sen lapsena vain näinkin. Ritariperhosta en koskaan päässyt tuolloin edes näkemään. Vaikka yritettiin niitä kerran metsästää koko perheeni voimin. Lähdimme kaupungin ulkopuolelle niityille ja isäni halusi avittaa. Hän lähti hiipimään perhosten perään ja kun jonkin lentävän yhytti, lähti sen perään juoksemaan haavi ojossa. Me muut nauroimme hassua näkyä mahat kippurassa, jonka tuloksena mars autoon ja takaisin kotiin. Harrastukseni jatkui omin voimin.

Muita hyönteisiä en kerännyt, perhoset olivat minun juttuni. Muistan kuitenkin, kun kerran törmäsin mahtavaan sarvijaakkoon ja jos tuolloin olisi ollut kännykkäkamerat olemassa, olisin napannut siitä kuvan opettajaani varten, jonka kokoelmista sarvijaakko puuttui. Se oli nimittäin sen verran kovan näköinen kaveri, etten halunnut sitä purkkiini metsästää. Kerroin sitten vain opettajalle, mitä olin nähnyt, josta hän olikin innoissaan ja iloinen puolestani.

Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin tuli mieleen viritellä harrastusta uudestaan eloon. Kaikki tarvikkeet olivat vielä tallella lukuunottamatta tietysti eetteriä. Ei muuta sitten, kuin kohti apteekkia. Sepä ei niin vain käynytkään. Minua palvellut henkilö haki apteekkarin paikalle, joka tiedusteli tarkkaan eetterin käyttötarkoitusta, jonka jälkeen pitivät porukalla palaveria takahuoneessa. Olin ilmeisesti sen verran normaalin oloinen, että myivät minulle pullonpohjallisen eetteriä saatesanoin, että hae sitten tarvittaessa lisää. No, maailma oli välissä muuttunut, mutta mietin tietysti, miten olin lapsena yksin saanut ostettua täysiä eetteripullollisia ilman mitään ihmettelyjä. Nyt sitä itsekin ensimmäistä kertaa ihmettelin. Ei kuitenkaan sitten enää tässä vaiheessa niin innostanut tämän harrastuksen uudelleen virittely, joten perhoset saivat olla osaltani rauhassa.

Palasin kolmannen kerran perhosten pariin muutamia vuosia sitten. Perhosten keräily edellä mainituin tavoin oli tullut tässä välissä kielletyksi, joten saalistusvälineenä oli tällä kertaa kännykkäkamera. Neitoperhosia olen bongannut jo useana kesänä samoin ritariperhosia, jotka tuntuivat olevan kovin ihastuneita mökkipihan syreeneihin. Se on melkein kuin pieni lintu lentäisi, kun suurin päiväperhosemme ritariperhonen liihottaa ohitse. Nokkosperhosia en ole nähnyt moneen kesään, niitä, joita lapsuudessa näki melkein joka kukassa.

Perhosharrastus on tarjonnut oivalluksia katsoa kesäluontoa ihan eri silmin. Tunnen useita perhosia ja muistan miltä kukilta niitä tai niiden toukkia todennäköisimmin löytää. Samalla tulee siis tutustuttua kasvimaailmaan. Myös perhosten upeat toukat ovat tuttujani eivätkä ollenkaan ällöjä, niinkuin monen suusta kuulee.

Perhosharrastukseni on vuosien myötä muuttanut muotoaan ja laajentunut kukkaisharrastukseen. Puutarhaani olen valinnut paljon perhoskukkia ja näin toivottanut pikkuystävät tervetulleiksi esittelemään kauniita siipiään ja tekemään samalla hyödyllistä pölytystyötä.

Päiväperhoset suunnistavat keltaisten, sinisten ja violettien kukkien luokse. Punaista väriä ne eivät oikein erota. Kukkien tuoksu on tärkeä perhosten houkutin sekä aurinkoinen ja tuulensuojainen kukkamaa. On myös hyvä olla eri aikaan kukkivia perhoskasveja, jotta kavereille riittää mettä keväästä syksyyn.

Perennoista hyviä perhoskasveja ovat: piiskut, asterit, nauhukset, auringontähti, maksaruohot, punahatut. 

Yrteistäkin perhoset pitävät, kun niiden antaa kukkia: ruohosipuli, mintut, meiramit, timjamit, oreganot. 

Puuvartisista kasveista hyviä ovat edellämainittu syreeni ja raita. 

Luonnonkasveista päiväperhosten suosikkeja ovat ahdekaunokki, ruusuruoho, purtojuuri, pietaryrtti, päivänkakkara, apilat ja ohdakkeet.

Amiraali

Apollo

Nokkosperhonen

Ritariperhonen

Sitruunaperhonen

Lauhahiipijä, paksupäiden heimoon kuuluvaa piippopaksupäätä muistuttava yleisin paksupäämme.

Kivat sivut avuksi perhosten bongailuun: www.luontoportti.com/suomi/fi/

Erikoiset lukuvinkit syksyyn

Erikoisilla Asiantuntijoilla on ystäväpiirissään joitakin pankissa työskenteleviä henkilöitä. Jokunen saattaa jopa lukeutua blogin lukijakuntaankin. Olemme valinneet syksyn uutuuskirjojen valikoimasta parhaimmistoa blogimme lukijoille. Kirjat on suunnattu erityisesti pankkiväelle, mutta sopivat erinomaisesti kenen tahansa muunkin lukutoukan kirjahyllyyn. 

Leo Johtonen:

Korkoputkinotko

Kertomus vuokralla asuvan lapsiperheen yhdestä hektisestä arkipäivästä syvällä Etelä-Savon sydämessä. Tarina alkaa aamutuimasta kertoen monin tavoin suojaamatonta elämää elävien, vuokralla kärvistelevien perheenjäsenten päivästä aina väristyttävään iltaan saakka, jolloin nämä poloiset riskinottaja- ja laiskuri-isän lapsoset painavat päänsä ensi kerran oman kodin olkipatjoille. Vuokralla olo on ollut liipasimella jo moneen otteeseen perheenisän mielenkiinnon kohdistuessa sittiäisiin uutteran työnteon sijaan. Velvoitteet ovat jääneet suunnittelun asteelle ja asuntosäästötili avaamatta kerta toisensa jälkeen. Lasten ja teinien kanssa on ollut haastetta, niinkuin tavallista on. Vaimoparkakin on ryhtynyt suunnitelmiin korpikuusen kyynelten heruttamiseksi. Tarinan opetus on se, että joskus voi käydä hyvä mäihä vaikkei itse pistä tikkua ristiin tai talleta rahaa asuntosäästötilille. Vai oliko kyseessä hyväntahtoisuuteen kätketty vastuunoton pakote. 

Margareetta Bitch-Shell:

Suoraveloituksen viemää

Jännittävä ja todentuntuinen arkipäivän kuvaus erilaisista maksamisen tilanteista. Lainan suoraveloitus, e-lasku ja verkkokaupan e-maksu ovatkin yllättäen ja pyytämättä vieneet rahasi. Olet ruokakaupan kassalla juuri maksamassa ostoksia koko kaveriporukan viikonlopun mökkireissua varten ja tilin saldo ei riitä. ”Ei myyntilupaa”, maksupääte kirkuu. Luottokorttikin on suljettu maksuviiveiden vuoksi. Kyllä elämä riepoo. Silloin kirjan esimerkkihenkilö ottaa tilanteen haltuun, koska tietää asiat paremmin kuin kukaan muu ja soittaa tulikivenkatkuisen puhelun pankin asiakaspalveluun. Koko kauppakeskus kuulee, kuinka paskan pankin asiakas hän onkaan ja lupaa vaihtaa heti asiointinsa muualle. Teos puhuttelee ja koskettaa eniten niitä, joille omien raha-asioiden hallinta on muutenkin haasteellista.

Oona Renkeli:

Ilonen tilillepano

Raastava ja henkeäsalpaava kertomus keskisuomalaisesta perheestä, jossa leskeksi jäänyt äiti ei maksa lapsilleen viikkorahaa. Äidin rahat hupenevat paikalliseen keskikaljabaariin tai kyläkaupan juomatarjoomaan. Käsitettä pullopantti ei tunneta eikä lapsia voi juoksuttaa asialle lupaamalla pullorahat palkaksi. Maapallo- eikä Kultapossu-kerhoja tunneta pienessä kyläpahasessa, jossa pankkipalvelua tarjoaa vain tilallisia suosiva paikallinen Osuuspankki. Kaikenlaista henkistä ja fyysistä puutetta kärsivät lapset jäävät vaille iloista toimitusta säästöpossua tyhjennettäessä, alati karttuvaa tarrakokoelmaa ja tilillepanon merkintää omaan säästökirjaan. Levoton lapsuus on ajelehtimista ilman minkäänlaista päämäärää tai tavoitetta, jonka konttorin nurkassa istuva pankkitäti voisi tarjota näille onnettomille. Tarina on kuitenkin myös selviytymistarina. Ilman säästöpossun kolikoiden kilinää ja tarravihkoakin voi oman elämänsä ottaa haltuunsa niin päättäessään. 

Ista Siskonmäki:

Liian paksu pankkineuvojaksi

Teoksessa pohditaan työelämän jatkuvaa muutosta ja lisääntyviä vaatimuksia rahoitusalalla. Teoksen näkökulma on myös vahvasti työsuojelullinen. Tuore ja raikas kannanotto työntekijöiden valintakriteereihin erilaisilla asiakaspalvelualoilla. Viime vuosisadan puolivälissä sai pankista töitä, jos vain oli kaunis käsiala. Nyt ovat kriteerit ja ajat toisenlaiset.

Christa Akatie:

Isän pikalainan arvoitus

Salapoliisitarinan muotoon puettu kertomus 1930-luvulta, jolloin koko maailma kärvisteli Suuren Laman kourissa. Ranskalainen perheenisä on ollut pitkään allapäin rahahuoliensa vuoksi ja päätynyt salaa hakemaan pikalainaa. Pikalaina on lähtenyt tulemaan Istanbulista ja alkuun rahaliikenne näytti edistyvän sujuvasti. Rahan eteneminen kuitenkin pysähtyy silloiseen Jugoslaviaan ja isältä pyydetään tullimaksua, jotta rahan matka voisi jatkua. Rahalastia kuljettavassa junassa on sattumalta matkassa myös pieni ja pullea rahoitustarkastaja, jolla herää omat epäilyksensä junan kyydissä matkaavasta rahtitavarasta. Tarkastaja ratkaiseekin varojen alkuperän ja estää yrityksen kotiuttaa rikoksilla käärityt varat perheenisän kaltaisten ahdinkoa hyväksi käyttäen. Kekseliäs tarina, jossa peitetarina on niin uskottava, että vain tarkkanäköisin rahoitustarkastaja pystyy pureutumaan rahanpesun ytimeen. Ja sen hän tosiaankin tekee keinoja kaihtamatta. 

T.T.Polkien:

Taru Osuuspankin herrasta

Tarinan päähenkilöinä ovat robotit, pienet ja vaatimattomat olennot, joiden harteille asetetaan suuri taakka. Robotteja auttavat heidän suuressa tehtävässään ihmiset, ihan tavalliset työntekijät. Matkallaan kohti kaukaisuudessa siintävää täydellistä digitalisaatiota he kohtaavat paljon vaikeuksia, vihaisia asiakkaita ja toimintahäiriöitä. Tarinaa johdattaa kertojana toimiva Osuuspankin herra, joka

tuo tarinaan mukaan runsaasti omia näkökulmiaan ja mielellään selittää asiat aina parhain päin.

Aatu Taklas:

Linnunradan käsikirja pikavippaajille

Maailma on tuhoutumassa. Maapallon viime minuuteilla osuuspankkilainen pikavippaaja lähestyy nordealaista tilinylittäjää ehdottaen yhteistä pakomatkaa tuhoutuvalta kotiplaneetalta. Voiko muukalaisen mukaan lähteä matkalle maailmankaikkeuteen? Ei taida olla muita vaihtoehtoja. Yhdessä he kulkevat ympäri Linnunrataa ja löytävät planeetan, josta kaikki maailmankaikkeuden valuutta on peräisin. Avaruuden keskuspankki on löytynyt. Matkalaiset ymmärtävät reissutessaan myös sen, että erilaisuudestaan huolimatta kaikilla on sama tavoite elämässä: saavuttaa onnellisuutta, löytää uutta tietoa ja rikkauksia. Kirjan kertojaminä on rahoitusalan kaikkitietävä Finanssivalvonnan Ukko Yliherra, joka kaikessa viisaudessaan antaa kaksikon itse löytää oivalluksensa elämän todelliseen rikkauteen. Humoristinen ote vaikeaan aiheeseen keventää lukukokemusta ja antaa eväitä raja-aitoja ylittävään ystävyyteen. 

Sihanna Jonosalo:

Ennen koronlaskua ei voi

Oodi pankkien tietojärjestelmien monimutkaisuudelle ja niitä käyttäville työntekijöille. Saamme tietää muun muassa, mitä voi tehdä ennen koronlaskua ja mitä ei. Ja mitä olisi pitänyt tehdä. Ja mitä pitää tehdä koronlaskun jälkeen ja mitä ei. Ja mitä pitäisi tehdä ja mitä poikkeuksellisesti missäkin tilanteessa ei pidä tehdä. Ja jotta homma ei menisi liian helpoksi, koronlaskuahan on olemassa ainakin kahdenlaista.

Seppo Kuningas:

Kolme korttia pankista

Erikoinen yhdistelmä kauhua ja fantasiaa niinkin tavallisesta aiheesta kuin kortti maksuvälineenä. Kirja kertoo kortin käyttöön liittyvistä liioittelun vaaroista. Mitä turhuuksien ovia liiallinen limiitti voi aukaista ja laukaista jopa riippuvuuksia. Varakortti on paikallaan paljon matkustavalle, mutta kolmas kortti herättää epäilyksiä kortinhaltijan rahoitustarpeista ja tarkoitusperistä. Korteista pullottava lompakko vetää puoleensa hämäräpuolen kulkijoita ja ripustautuvia riippakiviä. Black Platinum -kirjasarjan toinen osa vie lukijansa hämärän rajamaille, josta ei ole paluuta ilman luopumista kolmannen kortin hankinta-aikeista. Pimeyden perukoille avautuvat ovet sulkeutuvat, kun pitäytyy kahden kortin pakassa. Ahdistava kertomus ahneudesta ja liioittelusta on kerrottu uskottavasti fantasian keinoin ja se poikkeaakin edukseen muista korttioppaista. Rohkea ote jokaista koskettavaan aiheeseen.

Ronja Ohranen:

Björn W. kävi täällä

Tarina ummehtuneelta 80-luvulta tähän päivään. Opiskelijat parveilivat taistolaisuuden hengessä ja porvarit esittivät olevansa työläisten perillisiä. Huikea päähenkilö on epäsovinnainen, poliittista identiteettiään etsivä nuorukainen. Kirja on muistutus siitä, että jokaisella meillä on oikeus etsiä, kokeilla, yrittää, erehtyä ja vaeltaa mielensä mukaan. 

HUOM!

Nämä uutuudet ovat niin kysyttyjä, että kirjaston digitaalinen varausjärjestelmä on jo tukkeutunut. Kannattaa käydä kirjastossa paikanpäällä vaatimassa ehdottomasti henkilökohtaista palvelua mieluisan kirjan varaamiseksi.



Erikoiset Asiantuntijat eivät halua tekstillään ja kuvillaan loukata ketään eikä mitään. Tekstissä mainituilla tai kuvissa näkyvillä liikeyrityksillä tai kirjailijoilla ei ole kaupallista yhteistyötä Erikoisten Asiantuntijoiden kanssa eikä mitään muutakaan tekemistä heidän Erikoisen huumorintajunsa tai tämän Erikoisen postauksen kanssa. Kuvat ovat Erikoisten Asiantuntijoiden ottamia tai netistä lainaamia ja edelleen Erikoisten Asiantuntijoiden itse muokkaamia.

Alkuperäiset teokset:

Joel Lehtonen: Putkinotko
Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Kreetta Onkeli: Ilonen talo
Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
J.R.Tolkien: Taru sormusten herrasta
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Stephen King: Kolme korttia pakasta
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä